Ei, herra Sarasvuo, te olette väärässä

Satuin kuuntelemaan tuossa eilen, sunnuntaina 28.11., uusintaa Tuomas Enbusken radiohjelmasta "Miten suomalaisia pitäisi johtaa". Ohjelma on kuunneltavissa myös  Ylen sivuilta. Toisena kanssakeskustelijana ohjelmassa oli Jari Sarasvuo.

Tästä yli-ihmisen itsetunnolla varustetusta yritysvalmentajasta on varmaan kaikilla suomalaisilla jokin mielipide. Huolimatta siitä, että minusta yrityskonsultit ovat enimmäkseen rinnastettavissa niihin kauppiaisiin, jotka aikanaan möivät vankkureistaan kaikki vaivat parantavia ihmevesiä, olen tavallaan arvostanut tätä ihmistä.

Hän on monessa asiassa periaatteessa oikeassa. Itseensä ja muihin luottaminen on monessa tilanteessa, varsinkin toisten ihmisten kanssa toimiessa, ratkaisu eteenpäin pääsemiseen. Samoin kuin pureutuminen suoraan käytännön ongelmiin, niihin toden totta pitää mennä kiinni.

Mutta. The Big But. Ohjelmassa, sinänsä hyvää keskustelua, puhuttiin julkisen sektorin ongelmien - joiksi luettiin huonoa johtamista ja huonoa tuottavuutta - korjaamiseen. Juontajan tiedustellassa sisäinen sankari Sarasvuolta, että miten sitten julkinen sektori laitetaan kuntoon niin vastaus hyvin vapaasti lainattuna kuului niin, että "ei mitenkään. Siellä on tämä kolmas tekijä, joka estää kaiken työelämän  kehittämisen, nimittäin ammattijärjestöt. Se ei anna kehittää mitään".

Nyt meni älykäs - huomautettakoon, että nimenomaan älykäs, erotuksena viisaasta - ihminen vipuun. Ammattijärjestö(t) eivät estä kehittämästä työelämää, pikemminkin päinvastoin. Omalla työnantajallani JHL:ssä on omilla palkkalistoillaankin työelämän kehittäjiä, jotka ovat olleet monessa mukana hakemassa kehityksen kautta ratkaisuja ongelmiin.

Ammattijärjestö on kyllä kiinnostunut estämään sen, että kuka tahansa ei kehitä työelämää. Samoin se on kiinnostunut estämään sen, että työelämää ei kehitetän miten tahansa. Työelämän kehittämisen pitää olla ennen kaikkea työntekijöiden vaikutusvallassa, heidän pitää olla mukana siinä työssä. Ja sitä kautta mukana pitää olla heidän muodostamansa järjestöt. Juuri tätä(kin) varten nämä järjestöt ovat olemassa, yksittäisen työntekijän resurssit kehittämiseen saattavat olla rajalliset, järjestöt tarjoavat tähän tukea.

Sorry, Mr. Sarasvuo. Pieleen meni - ja pahasti.

Tehdään se verovaroin

Jokainen saa määrittelä otsikon "se" sanan ihan itse. Kimmoke tähän on nyt oikeastaan se, että veroista keskustellaan taas vaihteeksi paljonkin. Ja hyvä niin ja oikeinhan se onkin, verot ovat meidän yhteisiä rahojamme ja yhteisiin asioihin niitä käytetään.

Se vain tässä häiritsee, että keskustelu käy vain verotuksen muodoista. Ne ovat kiinnostavia, toki. Ja verotus pitää järjestää tehokkaasti ja oikeudenmukaisesti. Jälkimmäinenhän on pirun mielenkiintoinen sana, oikeudenmukaisuudelle on aika paljon määrittelijöitä. Mutta en nyt lähde sille tielle.

Lähden muistelemaan hetken, kai se tällaiselle nopeasti keski-ikäistyvälle sopiikin. Ensimmäisiä isoja - siis minulle isoja - poliittisia kysymyksiä oli silloisen kotikuntani veroprosentin nosto. Tai esitys sen sen nostosta, jota saman kylän kokoomuslainen pamppu (tietysti) kiivaasti vastusti. Taitoimme asiasta myös paikallisen lehden palstoilla.

Lopulta keskustelussa oltiin siinä pisteessä, että oltiin ytimessä. Kokoomuslainen vastapartti totesi, että pitäisi pysähtyä miettimään, mitä kertyvillä verorahoilla saa ja miettiä verotusta sen mukaan. Aika pysäyttävää. Niinhän sen tietysti pitää olla, kuulostaa loogiselta.

Ei muuten ole. Kun (jos?) halutaan rakentaa hyvää yhteiskuntaa, niin ensin pitää miettiä sitä, mitä halutaan rahoittaa. Ja sen jälkeen sitten etsiä sillä rahoitus. Puhutaan sitten siitä tekniikasta enemmän.

Eli, verotuksessa ei varsinaisesti pitäisi ensisijaisesti keskutella sen muodoista, vaan siitä mihin rahaa halutaan käyttää. Laajaksi muuttunen hyvinvointivaltion kohdalla olisi syytäkin pysähtyä. Onko todella niin, että haluamme maksaa kaikki kulut, joita meille on kertynyt? Voi olla. Olisko jotain ihan uusia lisärahoitustarpeita?

Mitä me haluamme maksaa ja mistä meidän pitää maksaa? Mietitään sitten sen jälkeen, kuinka me tarvittavat rahat keräämme.

Ruvetaan piraateiksi eli tieto vapaaksi!

Maahanmuuttajakysymyksen - turhanaikainen - pöllyyttely ja Timo Soinin -väitetty- karisma ovat vieneet huomion toiselta asialta, josta vielä jossakin vaiheessa saattoi uumoilla vaaliteemaa myös Suomeen. Jos ei keskeistä vaaliteemaa, niin ainakin "kuumaa perunaa". Esimerkit tälle ovat jo länsinaapurissa asetettu.

Vaikka asian kiivaimmat puolustajat ovatkin valinneet itselleen vähän lapsekkaastikin tämän piraattien nimen, niin asian merkittävyys ei siitä katoa. Kyse on tekijänoikeuksista, sananvapaudesta, digitaalisesta kopioimisesta ja ennen kaikkea tiedon vapaasta levityksestä.

Selvää on - tai ainakin minä kuvittelen sen olevan kaikille selvää - että tekijänoikeuslait ovat nykyisellään vanhentuneita ja ympäröivään todellisuuteen sopeutumattomia. Myös tekijöiden etu on avata näitä lakeja, päästää tieto ja kulttuuri leviämään vapaammin. Uudet liiketoimintamallit - ja myös uudet tekijänoikeuskorvausmallit - tuovat laskennellaset menetykset äkkiä takaisin.

Itse näen asian siten, että jatkossa ei voi olla muuta tietä kuin laillistaa omaan käyttöön tapahtuva digitaalinen kopiointi (esimerkiksi vertaisverkot) kokonaan. Tämän hetkinen tie ei toimi, ei sananvapauden, ei tiedon liikkumisen eikä edes tekijöiden tulojen näkökulmasta. Tilanne on vähän sama kuin puolustettaessa käsinkudontaa höyrykoneita vastaan. Muutos on niin suuri, että se pelottaa.

Kopionnin ja tiedon leviämisen pitää olla mahdollisimman vapaata. Sen ei tarvitse merkitä tekijönoikeuksien rajoittamista millään tavalla. Ehkä se tärkein oikeus - se että jokin teos on tekijänsä ja pitää sellaisena mainita - ei tästä muutu mihinkään. Mitä sitten tulonmuodostukseen tulee, niin esimerkit taitavat osoittaa, että tulot jakaantuvat laajemmalle kuin nykymallissa ja ennestään tuntemattomilla tekijöillä on suurempi mahdollisuus saada teoksensa myyntiin.

Tieto vapaaksi!

Hyviä tavoitteita, huonoa politiikkaa

Se on näitä peruskysymyksiä. Politiikassa ja asenteessa maailmaan muutenkin. Se klassinen kysymys siitä, että oikeuttaako hyvä päämäärä käytettävät keinot. Varsinkin siis, jos keinot ovat vähintäänkin epäilyttäviä.

Minusta tämä on itsestäänselvää. Eli ei se nyt vaan olisi ollut oikeutettua murhata Hitleriä, jos sillä olisi ainakin osa II maailmanrytinän seurauksista välttää. Muun väittäminien on - taas minusta - melko epäilyttävää moraalia. Siis sitä moraalia, jonka mukaan voi varastaa, jos ei jää kiinni.

Mutta meinaa lipsahtaa sivu-urille. Ajatus syntyi siitä, että Helsingin kaupunginvaltuusto typerehti tässä vuokra-asuntoyhtiöidensä kanssa.

Tavoite on hyvä. Siis se, että vuokrataloyhtiöt niputetaan yhteen. Silloin esimerkiksi vahinkojensieto nousee, kun kustannuksia on jakamassa useampi talo ja vuokrankorotuspaineet tasaantuvat. Melko kannatettavaa.

Mutta tapa on aivan syvältä. Nyt on olemassa hyviä, huonoja ja siltä väliltä olevia yhtitöitä. Jos ja kun ne niputetaan yhteen ilman lisärahaa, niin käytännössä hyvien yhtiöiden asukkailla maksatetaan huonojen virheet. Melko epäreilua. Ja voisi kysyä, että missä on näitä yhtiöitä hoitaneiden vastuu tässä mallissa? Ei missään, on varmaan vastaus.

Kaupunki olisi voinut tehdä asian reilusti ja laittaa riittävästi rahaa prosessiin, jotta yhtiöt siirtyisivät uuteen samalta viivatalta. Asia olisi kunnossa. Mutta kun se ei ole kunnossa, niin ei todellakaan olisi kannattanut. Kiitos niille rohkeille, jotka eivät valtuussa typerehtineet tässä asiassa.

Helsinkiläinen esimerkki, mutta valtakunnallinen ja jopa universaali sovellettavuus: Ei tehdä tyhmää politiikkaa hyvien tavoitteiden varjolla. 

Kielisotaa!

Suomessa on taas puhjennut yksi taistleu pitkässä sodassa. Vastassa ei ole keltainen A 2 idästä, vaan kieli lännestä. Pakkoruotsiksi sanovat sitä ja ne toiset kutsuvat sitä sivistykseksi. Melkoista debateerausta aiheesta syntyy.

Itse ruotsin kielen opettamisesta kouluissa on tavallaan ihan turha vääntää kättä. Se ei ole se itse asia. Kukaan ei voi väittää, että kielten opiskelu olisi koskaan turhaa. On koulutuspoliittista saivartelua tarkastella kielivalintojen pakollisuutta ja valinnaisuutta. Totuus lienee se, että kielilautanen ei käytänössä monessakaan koulussa voisi kovin laaja olla.

Itse asiassahan pakkoruotsikeskustelussa on kyse pelosta ja mahdollisuudesta. Pelko on suomenruotsalaisella vähemmistöllä - jota muuten itse pidän enemmän kultturi -kuin kielivähemmistönä - ja mahdollisuus sitten tällä fennoistisemmalla osastolla. Pelko on tietysti se, että jos ruotsin pakollinen opiskelu loppuu, niin loppuu aikanaan koko kaksikielisyyskin, kun ensin höllennetään virkaruotsin ehtoja, kun lahjakkaat ihmiset eivät enää osaakaan kieltä ja ketju purkautuu auki sitä kautta. Mahdollisuus nähdään täsmälleen tässä samassa asiassa.

Ja tässä ollaankin sitten sen asian äärellä, josta debattia pitäisi käydä. Pitääkö Suomessa olla kansalliskielenä ruotsi ja jos pitää, mitä se merkitsee? Ruotsi on entisen isäntämaan (valloittajan, siirtomaaisännän, emämaan, pick whatever you like) kieli, joka jäi maahan tänne syntyneen eliitin mukana. Sitä puhuu äidinkieleneen jatkuvasti sekä absoluuttisesti että suhteellisesti pienenevä joukko. Ruotsi ei ole ainkaan kansainvälisesti merkittävä kieli, se saattaa olla sitä pohjoismaalaisen yhteistyön kannalta, joskaan sekään ei ole ihan sant.

Toisaalta, ruotsin kielisyys on olennainen osa Suomen kulttuurihistoriaa ja venäläisiä ja saamelaisia (ja ehkä savolaisia...) lukuunottamatta millään muulla (kieli)vähemmistöllä ei tässä maassa ole samanlaista asemaa. Se siis de facto eroaa suurimmasta osasta muita kielivähemmistöjä.

Mutta, mutta. Ruotsin kielen osaaminen ei tuo sen enemään sivistystä kuin minkään muunkaan kielen, nykyiselläänkään ei tosi asiassa ruotsinkielisiä palveluita pystytä takaamaan maan kaikissa osissa - eikä ehkä pitäisikään pystyä eikä ruotsin osaamisesta voida katsoa olevan ainkaan niin merkittävää kansainvälistä hyötyä kuin vaikkapa saksan, ranskan tai venäjän osaamisesta olisi. Hyödyllä siis kansalliskielen asemaa ei voi perustella.

Kaksikielisyyden ylläpito koko valtankunnan alueella on myös aika kallista. Tosin vähemmistöjen suojelu ei saa katsoa hintaa, vaikkakin pitää muistaa, että yksi demokratian keskeisistä periaatteista on nimenomaan enemmistön suojelu vähemmistöltä.

Kaikkia kieli -ja kulttuurivähemmistöjä pitää kohdella hyvin - ja tasavertaisesti. Onko kulttuurihistoriallinen yhteys Ruotsiin ja ruotsin kieleen niin vahva argumentti, että sillä voidaan jatkossakin perustella sen kansalliskielen asema? Siitä tässä on kysymys, eikä kieliopetuksesta koulussa.

Muunnellaan geenejä

Olen tainnut jo joskus aiemmin asettua varovaisesti tukemaan gmo tuotantoa tässä blogissa. Tai no, ehkä tuki ei ole ollut edes niin kauhean varovaista, kuten ei ihan aina muutenkaan tekstini.

Peruslähtökohtahan on se, että jos muunnellaan jotenkin tiettyä geeniä x, jotta saadaan haluttu lopputulos y, niin tällä ei pitäisi voida olla mitään vaikutusta tuotetta syöviin eläimiin tai ihmisiin. Eivähtän geenit yksinkertaisesti voi siirtyä ravinnosta eteenpäin. Näin ollen ei pitäisi olla mitään varsinaista syytä vältellä geenimuunneltuja tuotteita.

Mutta, mutta. Ilmeisesti homma on niin huonosti hanskassa, että kaikkia niitä seurauksia mitä geenin x muuntelusta tuotteen muille ominaisuuksille aiheutuu, ei välttämättä tiedetä. Eli saattaa olla, että kaikenmaailman happo/vitamiini/hivenaine/tiesmitkäaines koostumukset muuttuvat sillä tavalla, että niillä on vaikutuksia tuotetta nauttiviin tahoihin.

Toisaalta, kaikkia muitakin tuotteita pitää tutkia aika tavalla ennen kuin ne päästetään markkinoille. Miksi sitten geenimuunneltuja tuotteita ei voisi tutkia samalla tavalla? Maallikon on aika vaikea keksiä tähän mitään syytä. Samat turvallisuusvaatimukset pitää olla kaikilla tuotteilla, olivatpa ne sitten keinotekoisesti tuotettuja, täyttä luomua tai geenimuunneltuja.

Ja kuitenkin lopulta, eikö kasvien jalostuskin ole geenimuuntelua, vain paljon hitaampaa kuin tämä varsinainen gmo meininki. Vahvistetaan haluttuja ominaisuuksi ja karsitaan heikompia. Näin ollen kyse ei edes ole mistään uudesta asiasta, toteutus vain on uusi. Yksi peloista on liittynyt siihe, että nämä geenimuunnellut kasvit valtaavat kaiken viljelyalan, mutta eikös sama riski ole minkä tahansa uuden lajikkeen tuonnissa? Ei taaskaan mitään uutta?

Sitä paitsi, allekirjoittanut uskoo vahvasti, että geenimuuntelu on vasta pitkän tien alussa. Se on teknologia, jolla voidaan pystyä tulevaisuudessa hävittämään monia sairauksia, pidentämään elinikää merkittävästi ja niin edelleen. Kehitystä tuskin voidaan siinä suhteessa pysäyttää.

Tässä vaiheessa: sallitaan gmo tuotteiden käyttö, kunhan niitä koskevat samanlaiset testaukset ja turvamääräykset kuin muitakin tuotteita.

Edustajalle palkkaa

Suomalainen poliittinen teatteri esittää, sarjassa käsittämättömiä jatkettuja sekoiluja: "Kansanedustajille lisää liksaa".

Ei, minusta ei ole väärin, että kansanedustajille maksetaan suhteellisen korkeaa palkkaa. Se on aika rankkaa, paljon aikaa vievää työtä ja siitä tulee maksaa jo senkin takia. Ennen kaikkea siitä tulee korvata kohtuullisesti senkin takia, että houkutus siihen, että ottaisi vastaan lahjuksia olisi mahdollisimman pieni.

Mutta tämä korotusten tekotapa. Tämä on vähän sellainen systeemi, että sitä voi verrata siihen, että tähtäilee itseään haulikolla jalkaan. Ja vaikka tietää, että se lopulta sattuu, kun ampuu, niin ampuu silti. Jokainen kansanedustaja tietää ihan tarkkaan, että korotuksista tällaisella tökeröllä tavalla tehtynä nousee meteli.

Onhan se pirun ruman näköistä, kun niitä korotusprosentteja ja euroja verrataan muihin. Ei näytä hyvältä, ei.

Ei ole mahdotonta, että järjestelmä perustuisi määriteltyyn palkkatasoon ja siihen jonkin tekijän - esimerkiksi palkkamediaanin kehityksen - kautta tulevat vuotuiset korotukset. Näin perusteet olisivat selvät ja palkka kehittyisi koko ajan, eikä isompia kertakorotuiksia tarvitsisi tehdä.

Kitinää tulisi silti, mutta ei samassa mittakaavassa. Muuttakaa järjestelmä, jos kitinästä haluatte eroon. Tai jos haluatte masokistista jalkaan ampumista, niin jatkakaa ihmeessä nykyuralla

"Mä aloin katella muita töitä"

Ja niin on lausunut, Vanhanen. Matti Vanhanen. Ja saahan sitä aikuinen mies alkaa katsella uusia töitä. Monihan innostuu vielä keski-iässä tekemään ammatin -ja uranvaihdoksen. Ja oikeinhan se on. Ihminen tarvitsee uusia näkökulmia - ja suoraan sanottuna Suomi tarvitsi, tai noh, tarvitsee edelleen/taas, uuden pääministerin.

Siinähän se homman varsinainen juju onkin. Jos ihminen, jonka ammatti sattuu olemaan pääministeri, kertoo alkaneensa katsella "muita töitä" ja "uusia hommia", niin etäistä hälytyskellojen kilkatusta alkaa kuulua. Siis ammatti oli pääministeri.

En tosiaan tiedä, että olenko nyt sinisilmäinen, vanhanaikainen tai harhaluuloinen tai kenties kaikkea kolmea. Mutta olen ollut ja olen edelleen siinä uskossa, että poliitikon työ ylipäätään ja pääministerin ennen kaikkea on muutakin kuin työ. Eihän se nyt voi olla yksi työ muiden joukossa. Siihen päästäkseen joutuu kuitenkin käymään melkoisen kutsumustien läpi, tai ainakin suurin osa joutuu.

Minusta ei ole mitään väärää siinä, että poliitikot aloittavat muitakin töitä poliittisen uran jälkeen. Ihmisiä ovat hekin ja politiikassa pätevöityy lisää erilaisiin asioihin. Mutta jos pääministeri vaihtaa kesken kautensa uusiin töihin, koska tämä päätti "että nyt saa riittää ja aloin katsella muita töitä", niin ei, ei todellakaan ole asia ihan kohdallaan.

Ei kai ole kiellettyä odottaa, että poliittinen johtaja tuntisi, edes ihan vähän, intohimoa tekemiseensä, Suomen johtamiseen?

Demokraatti, ruotsidemokraatti

Naapurien vaalien tiimoilta suurinta hämmästystä herätti tämä ruotsidemokraattien nousu. Tämähän on siis puolue, jota voisi kuvailla, että se perussuomalaiset with a big twist. Tai toisaalta, että se on perussuomalaiset ilman säädyllisiä filttereitä.

Ei voi olla kenelläkään yllätys, että muukalaisvastainen - tässä tapauksessa osin jopa avoimen vihamielinen? - puolue menestyy vaaleissa. Kyseessä on sama ongelma kuin meillä Suomessa: kun maahanmuutosta aiheutuvista seurauksista ei keskusella avoimesti, eikä uskalleta tehdä esityksiä, seuraa vaihtoehtoisen puolueen nousu ennen pitkää väistämättömästi.

Mutta kaikkein ironisinta on tuo länsinaapurin puolueen nimi ja sen linkki sikäläiseen asennoitumiseen ja ilmapiiriin. Kyseisen porukan kohtelu, kun ei ole tapahtunut mitenkään demokratian hengessä tai sen kauniita periaatteita kunnioittaen. Puolue yritettiin vaieta kuoliaaksi, sitä ei päästetty muiden tapaan esiintymään, esitettiin vetoomuksia jättää se huomiotta ja niin edelleen.

Tuota, ursäktä mig men... Ei näin käyttäydytä kypsässä demokratiassa. Kansavalta tarkoittaa, sitä että kansalla on oikeus myös sortaa itseään. Jos nyt ihan välttämättä haluaa, niin saa äänestää myös täydellisen idioottimaisia vaihtoehtoja. Mutta kaikkien puolueiden tms. pitää päästä toimimaan samoilla pelisäännöillä ja samoilla ehdoilla. Jos jokin porukka on suorastaan rikollinen, niin se ei varmaan saa sitten edes oikeutta toimia ja sen asian tuomitseminen kuuluu oikeuslaitokselle.

Myös tyhmistä esityksistä pitää voida keskustella ja niille pitää antaa tilaa. Vaikenemalla ja peittelemällä lapioidaan tukea ja kannatusta suoraan ääriliikkeiden laariin.

Onko Ruotsin tie meidän tiemme ?

Ruotsissa tapahtui se, minkä ei historiallisen tietämyksen mukaan pitäisi olla mahdollista. Ja se sama, mikä näyttää voivan olla mahdollista tapahtua keväällä myös Suomessa. Totuttujen lainalaisuuksien mukaan, oikeistohallituksen ei pitäisi pystyä pysymään vallassa, ei varsinkaan taloudellisesti vaikeina aikoina.

Vaikka Ruotsi on hyvin erilainen, on sen tilanteessa paljon samaa. Sielläkin on itselleen ihmisen kasvot löytänyt oikeisto, joka on ajanut ainakin retorisesti hyvinvointiyhteiskunnan kylkeen. Sielläkin juuri oikeisto on löytänyt oikein 2000-luvun hengen, jossa yksilöllinen kilvoittelu yhdistetään kohtuulliseen yhteisvastuuseen. Molemmissa on vasemmisto, tarkoittaa siis sosialidemokraatteja, heikoissa kielissä, kompastelee eikä oikein löydä tietään tulevaisuuteen.

Länsinaapurissa toki harrastetaan tätä käsittämätöntä blokkeilua, joka vaikuttanee vaaleihin omalla tavallaan. Sanon käsittämätöntä siksi, että minusta neuvottelu ja yhteistyö ovat avainsanat politiikassa. Ei sen pitäisi monipuoluejärjestelmässä olla niin, että jo etukäteen kerrotaan kenen kanssa maata hallitaan, jos valta saadaan. Omaa ohjelmaa toteutetaan suhteessa niihin, joilla kannatusta on.

Yksi keskeinen ero on tietysti vihreät, jotka Ruotsissa ovat vasemmistopuolue, kun taas Suomessa puolue sijoittuu johonkin sinne kokoomuksen mustemmalle puolelle poliittista karttaa ääriyksilöllisine piirteineen. Vaikka nyt eletäänkin vihreiden puolueiden kukintakautta, niin se ei kuitenkaan ole ratkaisevaa.

Jos mitään oleellista ei muuttu Suomessa, niin Ruotsi tie on meidänkin tiemme. Keskeinen erottava tekijä on aika, lännessä se jo loppui, täällä sitä on. Sosialidemokratia kun kaivaa esiin jostain kansankielisyyden, selkeyden ja kirkkaan oman vaihtoehdon, niin tilanne saattaa hyvinkin muuttua.

Energiaverotus haisee

Kai tämäkin pitää sanoa ääneen. Vihreä verouudistus ja energiaverotus haisee, siis niinkus sucks.

En minä halua, että sähkölaskuni nousee parikymmentä euroa kuukaudessa siksi, että kulutusta pitäisi hillitä ja siksi, että sitä sähköä ja lämpöä tuotetaan väärin. En ymmärrä miksi minua pitää rangaista siitä, että elän sähköintensiivisessä yhteiskunnassa ja haluan lämmittää tupaani talvellakin.

Ihan ensin pitäisi päättää, että minkälaista energiantuotantoa halutaan suosia. Jos painopiste on päästöjen vähentämisessä, niin sitten laittamaan lisää ydinmyllyjä pystyyn ja äkkiä. Jos painopiste on uusiutuvissa, niin sitten jätteenpoltot, risunkeräämiset ja kompostit kuntoon ja ripeästi. Siihen sitten päälle rangaistusverot ennen kaikkea hiilelle ja sitten öljylle ja turpeelle.

Ja rangaistusverot sinne teollisuudelle, joka sen sähkön tuottaa. Se tehoaa, ei kuluttajien rankaiseminen. En minä voi vaikuttaa siihen, että miten sähköyhtiöni energiansa tuottaa. Ja ei, en todellakaan mene mihinkään norppa/tuuli/menninkäissähkö vedätykseen.

Minusta energiapolitiikan lähtökohta pitäisi olla edullisen sähkön ja lämmön tuottaminen kuluttajille mahdollisimman ympäristöystävällisesti. Ja tuottamismuotoja pitää ohjata tuottajien, ei kuluttajien kautta. Energiansäästö on enimmäkseen haihattelua muualla kuin paremmissa rakentamis- ja teknisissä ratkaisuissa.

Jaa, tässä ei vissiin ollu kaikki uudistukset. Mutta ei ne loput loppukäyttäjien rankaisutkaan kauhean kannatettavia ole.

Vihreä mopo metsään

En koskaan ole oikein arvostanut vihreiden kykyä saada politiikassa mitään aikaan. Heidän saavutuksensa perustuvat lähinnä siihen, että tehokas teemojen esiinnoasto saa muut omaksumaan niitä. Ja omaksuttuaan sitten ajamaan niitä.

Mutta tähän saakka olen arvostanut vihreitä siitä, että enimmäkseen siellä keskitytään omaan juttuun eikä käytetä aikaa muille räksyttämiseen. No, ohi on. Sekä arvostus että tämä piirre ilmeisesti.

Sinnetännemäen tämän päiväinen oksennus hesarissa oli kuvottava. Ja kummallinen. Vihreät ovat jopa ylpeilleet individualismillaan että ryhmätoiminnan puutteellaan. Ja sitten sieltä annetaan ylen lasti linjattomuudesta!

Semminkin kun Sinnetännemäen kaipaa linja on aika selkeä. Demareiden talouslinja on työllisyys. Ja sen kautta hoituu moni asia kuntoon. Mutta ehkä työministeri ei tullut sitä ajatelleeksi?

Hei, Hei Mari

Nyt saa sanoa ennakkoluuloiseksi tai muuten vaan hölmöksi, mutta jotenkin, kun uutiskuvaa katselee, niin Mari Kiviniemestä ei tule mieleen 'päämisteri'. Ei ensimmäiseksi, ei toiseksi, eikä oikein vielä sittenkään. Ei se oikein voi sukupuolestakaan olla kiinni, sillä kyllä vaikkapa Saksan Merkel huokuu olemuksellaan niin kansleria, niin kansleria. Jotenkin tuo vain on niin... eksyksissä.

Mutta ei se ollut se asia, olkoon niin pääministerittömän näköinen kuin haluaa. Tehtävistä ja niiden hoidosta tässä on kyse. Päivänä eräänä Mari K. loihi lausumaan suurinpiirtein niin, että muiden pitäisi lopettaa vaalipuheet ja hoitaa asioita. Samaan hengenvetoon hän totesi, että leikkauksiin pitää turvautua vasta viimeisenä keinona eikä nyt ole niiden aika.

En ole mikään ekonimisti tai talouden suurymmärtäjä muutenkaan, mutta jos valtion budjetti on ensi vuonna 9 miljardia euroa pakkasen puolella, niin minusta se on ongelma. Se on iso ongelma. Haluttiin valtion velkaantumisesta teoretisoida mitä tahansa, niin ei tällainen velkaantuminen hyvästä ole. Ja se jos mikä on vaalipolitiikkaa, että tehdään vaalivuodelle noin rankasti alijäämäinen talousarvio.

Kyllä nyt on leikkaustenkin aika. Radikaalienkin leikkausten aika. Maataloudesta ja puolustusmenoista pystyisi jo yksin niistämään 2 miljardia ilman, että sillä olisi valtaosan suomalaisia arkeen minkäänlaisia vaikutuksia. Kunnon kriittisellä tarkastelulla budjetista löytyisi ihmisten arjen ulkopuolelta niistettävää. Jokin tässä koko rakennelmassa mättää, jos huonot ajat iskevät heti tuollaisen loven talousarvioon.

Presidentinvaalit – Nato vaalit?

Kaiken totuuden torvi, vuolaana virtaava Kyrönjoki, ja mahtavien ideoiden isä että äiti, maalaisliiton verkko lehti Apila kertoo, että:

                      ” Presidentinvaalit ovat siis näillä näkymin Nato-vaalit.”

Aha. Todella mielenkiintoista. Olen suuresti yllättynyt, jos nämä henkilövaalit käytäisiin sellaisella teemalla kuin Nato. Ja vielä yllättyneempi siitä, että joku puolue haluaisi käydä tässä kansanäänestyksen asiasta. Ehkä maalaisliiton ajatus kulkeekin siihen suuntaan, että asettumalla Natoa vastaan on toinen porvarillinen puolue voitettavissa noissa vaaleissa.

Puolueet haluavat käydä presidentinvaalit tasan siksi, että onnistuessaan niistä voi saada valtavan buustauksen puoluekannatukselle. Epäonnistumisesta harvoin on niin paljon väliä, ellei se sitä ole ruokkimassa tappiokierrettä eteenpäin (kuten maalaisliiton kohdalla on nyt todennäköistä).

Presidentti tokikin jatkaa varmaan ulkopolitiikan johdossa. Hänelle ei silti kuulu Natojäsenyydestä päättäminen, ei yksin, eikä yhteistoiminnassa. Se valta kuuluu jatkossakin kansalle, eli eduskunnalle. Siksikin Natovaalit olisivat presidentinvaaleissa hölmöä hommaa. Tai ehkä maalaisliitto haluaa siirtää tämän osin kiusallisen kysymyksen ohi eduskuntavaalien.äydä presidentinvaalit tasan siksi, että onnistuessaan niistä voi saada valtavan buustauksen puoluekannatukselle. Epäonnistumisesta harvoin on niin paljon väliä, ellei se sitä ole ruokkimassa tappiokierrettä eteenpäin (kuten maalaisliiton kohdalla on nyt todennäköistä).

Elokuinen valitusvirsi

Kummallista. Minusta on kummallista kuinka suuret otsikot saadaan esimerkiksi tästä aiheesta sukupuolineutraali avioliittolaki. Tai yhtä kummallista on se, kuinka paljon aikaa politiikassa käytetään nyt vaikkapa provinssien lentoyhteyksien ihmettelyyn tai sukupuolivähemmistöjen oikeuksista kohkaamiseen. Niin puhumattakaan tästä kotikutoisesta ”rasismin kanssa flirttailu” –keskustelusta. Listaa voisi jatkaa.

Ei siinä mitään. Tärkeitä ovat asiat ja jopa periaatteellisia. Mutta yksi juttu niille on yhteistä: lillukanvarsia. Niitä pikkujuttuja joita (suomalaisessa) politiikassa hoidetaan vasurilla – tai pitäisi hoitaa vasurilla.

Tässä kohtaa menee yleensä jollain se Soininkin mainostama kikherne nenään. Todettakoon nyt, että sanonta ei kuitenkaan ole tuon retoriikkalingon keksimä, vaan vanhasta herne nenästä tuunattu sanonta on ainakin meikäläisen lähipiirissä elänyt jo viitisentoista vuotta, todennäköisesti siis muuallakin.

Mutta minusta katsoen on niin, että niin kauan kuin meillä on nälkäisiä lapsia, pahoinpideltyjä naisia ja miehiä, tappoja, sosiaalista eriarvoisuutta, työttömyyttä ja niin edelleen täällä kotomaassa. Ja nälkää, sotaa ja murhia kansainvälisesti, niin ei pitäisi olla varaa tehdä noista lillukanvarsista kauhean isoa numeroa. Olisi asioitakin.

Mutta ehkä sitä tässä vanhetessaan junttiutuu. Tai sitä tällainen ”tuosta poikki ja pinoon” – tyyppinen ihminen, ei oikein ole aina yhteen sopiva tämän nykyisen mielikuvapolitiikan kanssa. Siis sen, jonka periaate kuuluu: Ei ole tärkeää mitä tehdään, vaan miltä se näyttää. Ennen mielikuvapolitiikkaakin sentään tehtiin toisella ajatuksella, siis sillä, että tärkeää on, että se mitä tehdään, ei näytä sille mitä tehdään

Kerrankin samaa mieltä

Suomalaisen luterilaisen kirkon pää väläytti, että kirkon ehkä pitää luopua vihkimisoikeudestaan kokonaan, jos avioliittolaista tehdään tasa-arvoinen ja oikeudenmukainen. Tässähän menee elämänkatsomus kohta uusiksi, kun on samaa mieltä kirkon korkea-arvoisen edustajan kanssa.

Tosin tässä tapauksessa olen jyrkempääkin mieltä. Ei ole tarvetta odotella, että kirkko itse nyrpistää nokkaansa ja luopuu tuosta oikeudesta. Sen voisi ottaa siltä kokonaan pois. Avioliitto on kuitenkin lakiin perustuva sopimus, eikä kirkon kaltaisella kansalaisjärjestöllä pitäisi olla sen kanssa mitään tekemistä. Käykööt ne siunaamassa kirkossa parisuhteensa sitten myöhemmin, jotka niin tahtovat.

Ihminen ja poliitikko

Ajatelkaa nyt Matti Vanhasta. Unohtakaa hetkeksi todennäköisesti tuntemanne luontainen inho. Ajatelkaa. Ajatelkaa sitä ihmistä, jonka nimi on Matti Vanhanen. Ei sitä entistä harmaata pääministeriä, vaan ihmistä, joka sattuu olemaan poliitikko ja josta sattuman kautta tuli maalaisliiton puheenjohtaja ja pääministeri.

Saattaa lyödä tyhjää. En halua yllyttää ketään likaisiin ajatuksiin, joten jatketaan eteenpäin. Minäkään en juuri harrasta Vanhasen ajattelua, mutta tämä ajatus juontui päähän tästä miehen viimeisimmistä erouutisesta. Tässäkin tapauksessa tunnemme poliitikon, jonka takana jossain (kaukana) on ihminen.

Tiedämme, että tämä ihminen on varomaton ja intohimoinen (nettideittailu pääministerinä), asiakeskeinen (kaikki ne tekstit) ja varautunut (katsokaa nyt sitä elekieltä). Mutta tunnemme hänen kuitenkin – epäonnistuneena – poliitikkona. Ihmistä saattaisi käydä sääliksi, ellei tämä olisi poliitikko – ja vielä maalaisliittolainen sellainen.

Mutta tämä on vain aasinsilta. Aasinsilta siihen, että poliitikot ovat meillä ensisijaisesti poliitikkoja ja vasta sitten ihmisiä. Vaikka itsensä suojelu on luontainen tarve niin silti minusta asia saisi olla päinvastoin. Niin, että asioita hoitavat  olisivat ihmisiä, jotka ovat poliitikkoja – eikä päinvastoin.

Mutta koska muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta johtavatkin poliitikkomme katsovat tarvitsevansa roolin, brändin, menestyäkseen, niin tätä reseptiä kopioidaan jatkuvasti. Kierre pahenee. Minun on ainakaan vaikea ajatella, että rooli voisi koskaan hoitaa asioita yhtä hyvin kuin ihminen.

Menestyksellinen politiikan tekeminen vaatii kuitenkin tunnetta ja intohimoa.

Onko oppositiolla tilaa majatalossa?

Vallan Kahvan Majatalon asumisaika alkaa kääntymään kohti loppuaan. Viimeistään syksyn sateista alkaen sisällä talossa olevat hallituspuolueet alkavat tosissaan kamppailla paikastaan seinien sisäpuolelle. Samaan aikaan, ainakin teoriassa, ulkona nuotiopaikalla istuvan opposition pitäisi lisätä kierroksia kamppailussa maan suunnan muuttamisessa.

Kesä sinällään on hiljaista aikaa esittää arvioita. Suomalaisen yhteiskunnan hienoja puolia on se, että täällä lähes kaikki todella pysähtyy kesällä. Rattaat pyörivät minimitehoilla ja ajatukset lähinnä hautuvat ilman, että niitä maanisesti yritettäisiin laittaa mietintöihin saati toteen. Minusta se on siis ihan aikuisten oikeasti hienoa.

Mutta tarkastelujakson pidentyessä koko vaalikauteen, on silti vaikea huomata sitä suurta punaista lankaa, jolla oppositio täyttäisi perustehtäväänsä eli hallituksen kaatoyritystä ja vaihtoehtojen esittelyä. Voi olla, että olen niin poliittisesti syrjäytynyt etten ole ajan hermolla, mutta kai näistä nykyisistä talousoloista ja hallituksen kehnoista - luetaan: lähes olemattomista - yrityksistä pärjätä niissä, saisi revittyä jännitettä politiikkaa ja virtaan kamppailuun majatalon paikoista.

Jos suurin jännite syntyy jostain "maassa maan tavalla" -itsestäänselvyyksistä, niin hukassa ollaan seuraavien vaalien kanssa. Pelko siitä, että nykyinen hallituspohja jatkaa, muuttuu käsinkosketeltavaksi. Vaikka voi olla, että nykyään ei saisi jännitteitä ja ristiriitoja olla missään, mutta silti pelkään, että jos värinää asioiden ympärillä ei ole, niin hallituspohja ei juuri muutu.

Nyt oppositio, ennenkaikea rakas SDP, ottakaa asioista kiinni ja alkakaa myllyttää hallitusta ja sen politiikkaa.  Kaikkea mikä poliitiikan maastossa liikkuu saa ja pitää ampua.

Blogi palaa

Olen tässä kesän mittaan herännyt taas blogikirjoittamiseen tuon "Jälleen yksi elämäntapamuutos" -sisarblogini kanssa. Niinpä tämä 'varsinainen' bloginikin palaa tauoltaan ja tekstiä alkaa jälleen ilmestyä verkkoon.

En sano, kun en voi, tässä sitä, että "tarkoitus on kyllä ollut kirjoittaa, mutta vähän pitkäksi tämä tauko venähti...". Tauko on ollut enemmän tarkoituksellinen kuin vain pitkittynyt tauko. Kirjoitan nyt ja olen aina kirjoittanut omaksi harrastuksekseni, jakaakseni saamaani ajatusta, purkaakseni ajatuksia. Näin ollen siinä vaiheessa, kun blogin päivittäminen alkoi tuntuu raskaalta, velvollisuudenomaiselta, päätin että ei ole pakko, jos ei tahdo.

Nyt tämä tuntuu taas miellyttävältä ja asiaakin alkaa taas kaiketin kertymään hampaankoloon. Sisältö ei varmaankaan vanhasta linjasta muutu: politiikkaa, mikä tarkoittaa ajassa liikkuvien asioiden kommentointia ja joskus harvoin omia ajatuksia. Harvoin siksi, että niitä ei kovin usein ole. Filosofiaa, mikä usein tarkoittaa lähes samaa kuin politiikka, mutta ainakin ajatuksissani kouraisee vähän syvemmältä, sielä ajattelun perusteista. Satunnaista jalkapalloa, se nyt kuitenkin on yksi hyvän elämän keskeisistä rakennusaineista. Ja sitten elämää, mikä tarkoittaa kaikkea loppua, arkea ja juhlaa.

Sattuneesta syystä politiikan kommentointini sisältää usein työmarkkinanäkökulman tai liittyy työmarkkinoihin. Kai siitä kirjoittaa, mitä kuvittelee eniten ymmärtävänsä. Valitettavan usein huomaan kommentoijan ääneni olevan sarkastinen ja kyyninen, mutta epäilen vahvasti, että se johtuu kommentointien kohteesta enemmän kuin kommentoijasta. Tai ainakin asia on mukavampi selittää niin päin.

Blogi palaa, taas kerran.