Suomessa on taas puhjennut yksi taistleu pitkässä sodassa. Vastassa ei ole keltainen A 2 idästä, vaan kieli lännestä. Pakkoruotsiksi sanovat sitä ja ne toiset kutsuvat sitä sivistykseksi. Melkoista debateerausta aiheesta syntyy.
Itse ruotsin kielen opettamisesta kouluissa on tavallaan ihan turha vääntää kättä. Se ei ole se itse asia. Kukaan ei voi väittää, että kielten opiskelu olisi koskaan turhaa. On koulutuspoliittista saivartelua tarkastella kielivalintojen pakollisuutta ja valinnaisuutta. Totuus lienee se, että kielilautanen ei käytänössä monessakaan koulussa voisi kovin laaja olla.
Itse asiassahan pakkoruotsikeskustelussa on kyse pelosta ja mahdollisuudesta. Pelko on suomenruotsalaisella vähemmistöllä - jota muuten itse pidän enemmän kultturi -kuin kielivähemmistönä - ja mahdollisuus sitten tällä fennoistisemmalla osastolla. Pelko on tietysti se, että jos ruotsin pakollinen opiskelu loppuu, niin loppuu aikanaan koko kaksikielisyyskin, kun ensin höllennetään virkaruotsin ehtoja, kun lahjakkaat ihmiset eivät enää osaakaan kieltä ja ketju purkautuu auki sitä kautta. Mahdollisuus nähdään täsmälleen tässä samassa asiassa.
Ja tässä ollaankin sitten sen asian äärellä, josta debattia pitäisi käydä. Pitääkö Suomessa olla kansalliskielenä ruotsi ja jos pitää, mitä se merkitsee? Ruotsi on entisen isäntämaan (valloittajan, siirtomaaisännän, emämaan, pick whatever you like) kieli, joka jäi maahan tänne syntyneen eliitin mukana. Sitä puhuu äidinkieleneen jatkuvasti sekä absoluuttisesti että suhteellisesti pienenevä joukko. Ruotsi ei ole ainkaan kansainvälisesti merkittävä kieli, se saattaa olla sitä pohjoismaalaisen yhteistyön kannalta, joskaan sekään ei ole ihan sant.
Toisaalta, ruotsin kielisyys on olennainen osa Suomen kulttuurihistoriaa ja venäläisiä ja saamelaisia (ja ehkä savolaisia...) lukuunottamatta millään muulla (kieli)vähemmistöllä ei tässä maassa ole samanlaista asemaa. Se siis de facto eroaa suurimmasta osasta muita kielivähemmistöjä.
Mutta, mutta. Ruotsin kielen osaaminen ei tuo sen enemään sivistystä kuin minkään muunkaan kielen, nykyiselläänkään ei tosi asiassa ruotsinkielisiä palveluita pystytä takaamaan maan kaikissa osissa - eikä ehkä pitäisikään pystyä eikä ruotsin osaamisesta voida katsoa olevan ainkaan niin merkittävää kansainvälistä hyötyä kuin vaikkapa saksan, ranskan tai venäjän osaamisesta olisi. Hyödyllä siis kansalliskielen asemaa ei voi perustella.
Kaksikielisyyden ylläpito koko valtankunnan alueella on myös aika kallista. Tosin vähemmistöjen suojelu ei saa katsoa hintaa, vaikkakin pitää muistaa, että yksi demokratian keskeisistä periaatteista on nimenomaan enemmistön suojelu vähemmistöltä.
Kaikkia kieli -ja kulttuurivähemmistöjä pitää kohdella hyvin - ja tasavertaisesti. Onko kulttuurihistoriallinen yhteys Ruotsiin ja ruotsin kieleen niin vahva argumentti, että sillä voidaan jatkossakin perustella sen kansalliskielen asema? Siitä tässä on kysymys, eikä kieliopetuksesta koulussa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti