Elokuinen valitusvirsi

Kummallista. Minusta on kummallista kuinka suuret otsikot saadaan esimerkiksi tästä aiheesta sukupuolineutraali avioliittolaki. Tai yhtä kummallista on se, kuinka paljon aikaa politiikassa käytetään nyt vaikkapa provinssien lentoyhteyksien ihmettelyyn tai sukupuolivähemmistöjen oikeuksista kohkaamiseen. Niin puhumattakaan tästä kotikutoisesta ”rasismin kanssa flirttailu” –keskustelusta. Listaa voisi jatkaa.

Ei siinä mitään. Tärkeitä ovat asiat ja jopa periaatteellisia. Mutta yksi juttu niille on yhteistä: lillukanvarsia. Niitä pikkujuttuja joita (suomalaisessa) politiikassa hoidetaan vasurilla – tai pitäisi hoitaa vasurilla.

Tässä kohtaa menee yleensä jollain se Soininkin mainostama kikherne nenään. Todettakoon nyt, että sanonta ei kuitenkaan ole tuon retoriikkalingon keksimä, vaan vanhasta herne nenästä tuunattu sanonta on ainakin meikäläisen lähipiirissä elänyt jo viitisentoista vuotta, todennäköisesti siis muuallakin.

Mutta minusta katsoen on niin, että niin kauan kuin meillä on nälkäisiä lapsia, pahoinpideltyjä naisia ja miehiä, tappoja, sosiaalista eriarvoisuutta, työttömyyttä ja niin edelleen täällä kotomaassa. Ja nälkää, sotaa ja murhia kansainvälisesti, niin ei pitäisi olla varaa tehdä noista lillukanvarsista kauhean isoa numeroa. Olisi asioitakin.

Mutta ehkä sitä tässä vanhetessaan junttiutuu. Tai sitä tällainen ”tuosta poikki ja pinoon” – tyyppinen ihminen, ei oikein ole aina yhteen sopiva tämän nykyisen mielikuvapolitiikan kanssa. Siis sen, jonka periaate kuuluu: Ei ole tärkeää mitä tehdään, vaan miltä se näyttää. Ennen mielikuvapolitiikkaakin sentään tehtiin toisella ajatuksella, siis sillä, että tärkeää on, että se mitä tehdään, ei näytä sille mitä tehdään