lauantaina, lokakuuta 29, 2011

Vahvan johtajan kaipuu

Aloitetaan tosiasioilla: vahvan johtajan kaipuu on kaipuuta diktatuuriin. Se on kaipuuta siihen, että joku vapauttaa meidät päättämisen taakasta. Että joku on niin vahva, että hänen päätöksensä menevät läpi, että hän voi johtaa. Valitettavasti viisaus ei kuulu välttämättä pakettiin.

Aihe nousee aina presidentinvaalien alla esiin. "Suomalaiset kaipaavat vahvaa johtaa" -väitettä tiputellaan  vähän väliä. Eikä ole ihan ennen kuulumatonta, että esitetään Kekkosviittauksia. Väite esitetään siksi, että se on helppoa. Ei siksi, että se olisi totta.

Vahvan ehdokkaan suosio on kovin helppo selittää sillä, että tässä näkyy perinteinen vahvan johtajan kaipuu. Se on paljon helpompaa kuin lähteä selittämään niitä henkilökohtaisen suosion syitä, joita kulloisellakin keulakandidaatilla saattaa olla. Puhumattakaan niistä yhteiskunnallisista ilmiöistä, joita näiden takana saattaa olla. Saattaa olla siitä huolimatta, että presidentivaalit ovat käytännössä politiikan viihdettä. Sitä sirkushuvia osuutta.

Ei kukaan oikeasti diktatuuria kaipaa. Vahvaan johtajuuteen kyllästytään aika nopeasti, vaikka sen perään saatetaan kaffepöytäkeskusteluissa kaivatakin. Ajatellaan vaikka työpaikkaa, jossa on kaksi pomoa. Toinen komentaa persoonansa voimalla, runnoo päätökset läpi auktoriteetillaan ja pitää sitä kautta kaikki langat käsissään. Toinen johtaa keskustellen, yhdessä muiden kanssa, toimien osana työyhteisöä - mutta johtaa kuitenkin. Ei tarvinne arvuutella kumpaa arvostetaan enemmän.

Vaikka minusta katsoen paras presidentti olisi sellainen, joka ei olisi presidentti. Menemättä kuitenkaan henkilöihin tässä kohtaa, vaan viittaamalla koko instituutioon. Presidentinviran saisi lakkauttaa. Sitä nyt ei kuitenkaan ole vielä lakkautettu, joten pakkohan siihen on joku valita. Ja mielellään tietysti hyvä tai ainakin pienin paha.

Jos pienen pyynnön saa esittää - ja saahan sen, vaikutus on toinen juttu - niin toivosin ettei valita ainakan ketään joka haluaa olla vahva johtaja. Keulakuvaksi riittää pienempikin johtaminen.

maanantaina, lokakuuta 24, 2011

Mistä minä puhun, kun puhun kirjoittamisesta?

Otsikkokin on varastettu, enkä edes puhu, vaan kirjoitan. Varkaus tosin on tahallinen, koska se liittyy yhteyden kautta siihen, miksi bloginin tulisija on viilennyt, ellei peräti kylmennyt. Kirjoittaminen on ollut sekä tapani ilmaista mielipiteeni, että ehkä ihan pikkariikkiseltä osin tavoitteena on ollut saada keskusteluakin aikaan. Varsinainen heavy-duty substanssi, poliittinen mielipiteen ilmaisu, on vain ollut kovin vähissä.

Tämä pakottaa pohtimaan, että onko minulla enää kirjoitettavaa. Vieläkö haluan ylläpitää areenaa tätä varten, haluanko vaikuttaa johonkin, haluanko tulla kuulluksi - onko minulla ylipäätään sanottavaa? Otsikkovarkaus on kirjasta "mistä minä puhun, kun puhun juoksemisesta". Se viittaa siihen, että kirjoittamiseni on keskittynyt tuonne elämäntapablogin puolelle. Seki on liikkumassa koko ajan enemmän juoksublogin suuntaan.

Periaatteelliset mielipiteeni olen ilmaissut tässä blogissa jo moneen kertaan. En tiedä mitä uutta tai edes miten uudella tavalla sanottavaa minulla on uskonnoista, puolueista, idelogioista ja niin edelleen. Tai kai tuota aatepuolta voisi käydä aina uudelleen läpi, mutta siitä pirusta tulee helposti aika puuduttavaa.

Ja ajankohtainen poliittinen kommentointi sitten. Siinäpä se. En enää ole kovin aktiivisesti aktiivinen poliitikko, kunhan taustalla osallistun. Ehkä en siksi ole niin syvällä asioissa, että olisi - ainakaan rakentavaa - sanottavaa. Tietolähteet kyllä ovat entiset, sen puolesta voisi kommentoidakin. Huomaan vain kyynistyneeni kovastikin politiikan mahdollisuuksien ja etenkin sosialidemokraattisen politiikan suhteen. Enkä jaksaisi tai edes haluaisi pelkästään ilkeillä vinoilla. Vaikka toki silläkin on paikkansa.

Enemmän voisi ehkä kirjoittaa työmarkkinapolitiikasta, sillä siitä ei todellakaan kirjoiteta tarpeeksi tai ainakaan tarpeeksi viisaita. Ikä tosin tekee varovaisemmaksi, en ehkä enää ihan niin avoimesti lähtisi tuulettelemaan työhöni liittyvistä asioista kuin joskus ennen. Toisaalta, siellä ne vanhatkin tuulettelut ovat verkossa, joten kannattako tuota enää säästellä.

Alunperin tämä blogi oli henkilökohtaisempi, arki oli vahvemmin mukana. Se puoli on karsiutunut kokonaan pois, enkä ole juuri kuningaslajistakaan juuri ole kirjoittanut. Ehkä ilo kirjoittamiseen löytyisi sitä kautta?

Mene ja tiedä. Klikkaanko raksia ja poistan blogin? Vai löydänkö suunnan ilmaisulleni?

maanantaina, elokuuta 29, 2011

Pelastetaan edes pankit?

(Taas) nyt on pelastatettu pankkeja. Isolla rahalla. Sinun rahoillasi, minun rahoillani - tällä meidän yhteisellä rahallamme, jota veroilla kerätään. Kiva. Kai.

Jossain vaiheessa on ilmeisesti aika isolla yhteisellä joukolla päätetty, että pankkijärjestelmä on liian arvokas yhteiskunnillemme, jotta se voisi joutua kärsimään. Näytää vielä siltä, että on päätetty, että kunhan yksittäinen pankki on tarpeeksi iso, nekin ovat liian arvokkaita kärsimykseen. Olisi mukava nähdä pöytäkirja.

En suoraan sanottuna ymmärrä, miksi yksikään pankki ei saisi mennä nurin. Jos markkinat eivät ole lopullisessa kaaoksessa, niin sen omistamille lainoille löytyy taatuusti ostaja. Todennäköisesti velalliset eivät ehtisi kuin säikähtää ennen kuin veloilla olisi uusi isäntä. Kai pankkikin on yritys, joka voi tehdä myös konkurssin lainsääteisessä järjestyksessä.

Vielä vähemmän ymmärrystä omaan sitä kohtaan, että pankkeja pelastetaan vastikkeetta. Jos kerran päätetään pelastaa jokin pankki veronmaksajien rahoilla, niin miksi siltä ei voi vaatia mitään vastikkeeksi. Pankki voisi luovuttaa osakkeitaan siitä hyvästä, että sitä tuetaan. Siis "pääomitetaan" niin kuin hieno termi nyt kuuluu, vaikka pelastuspaketista siinäkin on kyse.

Ai, haiskahtaan sosialisoinnilta? Sitäkö markkinoilla siis tehdään joka päivä? Annetaan rahaa vastikkeeksi osakkeista. Jotenkin olen käsittänyt, että niin tämä homma toimii. Jos joku pelkää valtio-omistajaa, niin pelätköön sitten. Ehkä siinä olisi tarpeeksi pelotetta sitten pankeille laittaa asiansa nopeammin kuntoon. Pelastuskortti olisi olemassa, mutta sillä olisi hintansa.

Jos pankkeja pelastetaan, niin pitää osata vaatia vastinetta. Muuten niitä saadaan pelastaa jatkossakin. Lapsikin oppii, että saa käyttäytyä miten vaan, jos siitä ei rangaista.

perjantaina, elokuuta 26, 2011

Voitaisiinko jo lopettaa vakuuspuheet?

Kreikan valtiovarainministeri kertoi tänään maansa parlamentille, että vakuusasiaan löytyy Suomen kanssa ratkaisu. Kaveri kertoi, että Kreikka ymmärtää asiaan liittyvät lainopilliset ja muut hankaluudet. Saivartelija kuitenkin haluaa nyt huomauttaa jostakin.

Se huomautus liittyy siihen, että Kreikalla on useita kymmeniä miljoonia dollareita lainaa, joka on laskettu liikkeelle Englannin lain alaisena. Kyseinen saari tunnetaan kohtuullisen hyvin näissä finanssipiireissä ja on siksikin yleinen paikka valtioiden ja yhtiöiden lainoille.

Pikku probleemi syntyy vain siitä, että näissä lainoissa on klausuuli, joka sanoo, että

"So long as any note remains outstanding, the Republic shall not create or permit to subsist any mortgage, pledge, lien, or charge upon any of its present or future revenues, properties or assets to secure any external indebtedness,’"

Mitä ilmeisemmin Suomelle annettavat vakuudet tulisivat ensijaisiksi suhteessa mainittuihin tuloihin - muodostuisi senioriteetti. Tämä rikkoisi tätä lainattua klausuulia vastaan. Se taas tarkoittaisi sitä, että nämä lainat menisivät maksettaviksi heti.

Ja pam. Ketjureaktio on valmis. Kreikan muut lainat romahtavat täysin ja muodostunut riskilisä pistää dominot kaatumaan ketjussa siellä Välimeren rannalla. Raha kallistuu ja sekä yritykset, että lainaiset kotitaloudet ovat vaikeuksissa. Ja riski tähän on mitä ilmeisemmin todellinen.

Joten haluaisin, että tätäkin ja mahdollisia muita vastaavia tähän vakuusjärjestelyyn liittyviä asioita käsiteltäisiin sekä poliitikkojen puheissa, että julkisuudessa. Lisäksi haluaisin, että lopetettaisiin nyt tämä turhanaikainen vakuuksilla vääntäminen ja alettaisiin ratkaisemaan tätä kriisiä - myös me täällä, omalta osaltamme.

Kyllä, SDP varmaan ottaa poliittisen tappion, jos sanotaan, että "hitto, tämä ajatus näistä vakuuksista ei nyt oikein toimi. Hylätään se". Mutta ei kai sillä pitäisi olla mitään merkitystä, jos asioiden hoitamisessa päästään eteenpäin?

tiistaina, elokuuta 16, 2011

Vakuus, oi pyhä vakuus

Ja tänään saamme kuulla ilosanomaa siitä, että rahoillemme saadaan konkreettisia vakuuksia etelän kuumilta mailta. Anteeksi, jos en nyt oikein jaksa innostua näistä uutisista. Ensinnäkään, en oikein jaksa pitää näitä vakuuspuheita muuna kuin poliittisena retoriikkana. Toisekseen, koko vakuuskeskustelu vie terän siitä, mitä oikeasti pitäisi tehdä - ja puhua.

Kuvitellaan hetki, että nuo konkreettiset vakuudet Kreikalta olisivat ihan oikeasti olemassa. Kuvitellaan sitten toinen hetki sitä tilannetta, jossa noihin vakuuksiin joudutaan turvautumaan. No niin, näyttää pahasti siltä, että talous on siinä kohtaa niin solmussa, että mitään maksatuksia mihinkään suuntaan ei kuitenkaan pystytä tekemään. No, ainakin olemme moraalisia voittajia, kun meillä on vakuudet. Mitään niistä ei vain käteen jäänyt.

Kaikki taitavat tietää, että Kreikka ei koskaan eikä ikinä pysty hoitamaan velkojaan? Sivumennen sanoen ei oikeastaan kukaan muukaan tule koskaan maksaneeksi kaikkia velkojaan, mutta eihän tässä siitä ole kysymys. Vaan kysymys on siitä kuinka paljon sitä velkaa on ja ennen kaikkea siitä luotetaanko velanhoitokykyyn. Kreikalle pitää tehdä vielä saneeraukset, puleeraukset ja muutkin matokuurit ennen kuin homma on selvä. Itse järjestelmälle ja sitä hoitaville tahoillekin pitäisi tehdä jotain, mutta siihen ei taideta päästä.

Onhan se toisaalta mukavaa, että me voimme Suomessa keskittyä näihin vakuusuutisiin. Sillä tavoin on oikein leppoisa välttyä vaikeiden asioiden ajattelemiselta. Siis siltä, millä tämä velkakriisi saadaan menemään ohi. Vakuuksilla voidaan välttää vaikeista säästöistä ja niiden suhteesta talouskasvuun puhuminen. Eikä silloin tarvitse ainakaan niin isoilla kirjaimilla puhua kansainvälisten rahoitusjärjestelmien uusimista, eikä pankkijärjestelmän remontista. Puhutaan siis vakuuksista, se on kivaa.


perjantaina, elokuuta 12, 2011

Pitäisikö tästä innostua?

Ensi talvena on presidentinvaalit. Nyt käynnissä olevaa julkisuutta tarkkaillen niistä pitäisi innostua. Povataan hyviä keskusteluja ja värikästä kampanjaa. Radiossa joku puhui jopa kansanvallan voitosta. Just. Ilmeisesti pitäisi innostua?

En ole henkilökohtaisesti koskaan innostunut presidentinvaaleista. Jos saisin päättää, koko instituutio lakkautettaisiin. Hyväksyn, että se on olemassa, kun en kerran saa sitä lakkauttaa. Mutta en kyllä ymmärrä, miksi siitä pitäisi intoilla. Presidentillä on nykyisin vielä vähemmän valtaa kuin perustuslaki edellyttää. Ihmisistä tosin vain on kiva valita se.

Ei kansanvaltaisessa järjestelmässä yksi ihminen voi todella johtaa ulkopolitiikkaa. Kyllä se on kokonaisuus, eikä presidentillä siinä paljon ole merkitystä. Ja ulkopolitiikan pitää palvella muuta kokonaisuutta, ei se ole eikä varsinkaan saa olla mikään salatiede enään näinä päivinä.

Odotan toki innolla sitä, että Niinistö, Lipponen, Väyrynen ja Soini ottavat väittelyissä yhteen. Parempaa tv-viihdettä ei varmaan tässä maassa ole koskaan tehty. Sisällöllisesti en juuri keskusteluilta odota. Kaksi ehdokkaista edustaa sulkeutunutta ja melko iljettävää poliittista näkemystä ja kahden kanssa olen eri mieltä. Ja sitten ne varmaan vielä kinaavat talouskriisistä, josta tuskin saa mitään uutta irti.

Ei en jaksa innostua näistä vaaleista. En yleisesti, enkä varsinkaan näkyvissä olevilla ehdokkailla. Onneksi valittavalla presidentillä ei juurikaan ole väliä. Se on vähän niinkuin Suomen politiikan turhin julkkis. Aion toki äänestää ja todennäköisesti osallistua myös vaalitöihin omalta pieneltä osaltani - kaikki kansanvalta ansaitsee sentään sen. Mutta innostua - ei pysty.

torstaina, elokuuta 04, 2011

Ääriliikkeet ja pahuus

Miten voi kirjoittaa kriittisesti pahuudesta ja siihen liittyvistä ilmiöistästä? Jos joku saa sen käsityksen, että et tuomitse varmasti ja horjumatta pahantekijöitä, niin sinut pian julistetaan sellaiseksi. Pahuutta pitää toki vastustaa - mutta ei sitäkään hinnalla millä hyvänsä.

Vaikka en edelleenkään voi käsittää sitä, mitä Norjassa tapahtui, en myöskään voi täysin ymmärtää siitä auennutta keskustelua ja liikehdintää. On tiettyjä arvoja ja asioita, joita minusta ei voi heittää ikkunasta, vaikka se pahuus, mitä vastaan noustaan, onkin käsittämättömän suuri.

Yksi esimerkki. Helsingissä oli tässä päivänä muutamana tämä "hiljaisuuden rikkomisen päivä". Todettaakoon nyt varmuuden vuoksi, että asia on sinällään hyvä. Kuuntelin vain ihmeissäni sitä, kun eduskuntatalon portailla huudettiin "ei ääriliikkeille, ei ääriliikkeille!".

Henkilökohtaisesti en pidä mistään äärimmäisistä mielipiteistä, minusta ne ovat aina pielessä. Mutta yhtä paljon olen sitä mieltä, että kaikilla on oikeus mielipiteisiinsä ja näkemyksiinsä, kunhan eivät vahingoita muita tai pyri mielipiteensä ilmaisumalla saamaan muita vahingoittamaan niitä kolmansia muita. Eivät kaikki ääriliikkeet ja äärimmäiset mielipiteet väistämättä synnytä väkivaltaa, en ainakaan usko.

Jos vaikkapa kannattaa äärimmäistä sananvapautta, syntyykö sen varjolla murhia? Minusta ei. Toisaalta jokainen suljettu liike näyttäisi aina herättävän ahdistusta ja synkkyyttä. Muuta on vaikea päätellä, kun tarkastelee vaikkapa uskonnollisia lahkoja. Mutta avoin ääriliike ei tunnu mahdottomalta sekään.

Ehdoton ei väkivallalle. Ei kuitenkaan tuomita sellaisia asioita, jotka eivät väistämättä itsessään ole pahoja. Se on vaarallinen tie.

tiistaina, kesäkuuta 14, 2011

Kataisen giljotiini

Nyt tässä jännitetään, että leikataanko Katainen vai leikkaako Katainen. Kyse voisi olla valtion menojenkin leikkauksesta, mutta niitä mitä ilmeisemmin ollaan silpomassa jo yhteistuumin. Sekin kyllä hirvittää, mutta ei mennä siihen nyt.

Kun kerran ollaan rakentamassa käytännössä ainoaa mahdollsita hallituskokoonpanoa, niin tällä toisella kierroksella jännitetään, että kenen lauluja lopussa lauletaan. Tihkuneet tiedot kertovat, että kokoomus on joutunut polvilleen arvonlisäveroasiassa. Siitä on maksettu joku hinta: ehkä asuntolainojen verovähennyksen poisto, ehkä valtion romuttamis eli nk. tuottavuusohjelman jatkaminen.

Eli karkeasti on kyse siitä, haluavatko muut enemmän tai vähemmän hallitukseen kuin kokoomus. Toisaalta kukaan - paitsi ehkä persut - eivät halua uusia vaaleja, joten kaikkien intresseissä on yhteinen hallitus. Leikkaako Kataisen giljotiini muiden poliittiset tavoitteet sipaleiksi vai kastroiko Katainen sillä itsensä ja puolueensa.

Itse veikkaan, siis puhtaasti veikkaan, että kokoomus on valinnut taktiikan, jossa se antaa periksi kaikilla rintamilla. Vastapainoksi se aikoo tehdä käytännön elämästä muille helvettiä ja hallita sitä (likaisten)käytäväpelien kautta, jossa sen avustajat ovat mestareita.

tiistaina, kesäkuuta 07, 2011

Konsensus on kuollut, eläköön konsensus!

Ja uutisia Suomesta: Hallitusneuvotteluissa on tapahtunut yllättävä käänne, kun taas yksi puolue kertoi, että se vetäytyy neuvotteluista ainakin siksi aikaa, kun toinen puolue on miettinyt uudelleen ja lainaakin sille lelujaan. Sillä välin hiekkalaatikon reunalta raportoidaan, että kolmas puolue on edelleen maassa itkupotkuraivareissa, kun sen ei annettu olla pomo. Keinujen luona on kuulemma tapahtunut onnettomuus neljännen pudottua keinusta ja lyötyä päänsä. Kiitos ja näkemiin.

Näyttää pahasti siltä, että vaalien jälkeen on menettety suomalaisen politiikan tärkein voimavara. Se on yhteistyö ja hyvät suhteet, kompromissihaluisuus. Konsensus. Se on ominaisuus, joka luonnehtinut koko yhteiskunnallista elämäämme poliitikan kamareista elinkeinoelämään. Ymmärrys siitä, että pärjätäkseen tämän kokoisen maan ei ole vara riidellä, vaan sopia.

Kyllä, se on ollut tylsää ja väritöntä. Mutta historia todistaa, että se on ollut enimmäkseen tehokasta. Mitä yksipuolisempi hallituspohja, sen kehnommat tulokset, kuten porvarihallitusten(kin) tulokset osoittavat. Konsensus on (ollut) vahvuus.

Kun nyt puhutaan jääkausista ja välirikoista, niin liian kevyesti ollaan kuittaamassa arvokkainta poliittista pääomaamme. Ymmärrän kyllä, että tilanne on todellinen, mutta silti. Tulevaisuus näyttää paljon ikävämmältä, jos jatkuva ristiriitaisuus ja riitely on meidän(kin) tiemme.

Toisaalta, voi olla että suomalainen konsensus kestää tämän välinäytelmän ja ykskaks ollaan palattu entiseen. Se voi olla mahdollista. Mutta jos konsensus kuolee nyt, niin uuteen selllaiseen en ihan heti jaksa uskoa.

torstaina, kesäkuuta 02, 2011

Kyky ja tahto

Kaksi asiaa, jotka jäivät hallituksenmuodostelijalta eiku tunnustelijalta käyttämättä tai hallitsematta. Kyky ja tahto. On nimittäin melkoisen selvää, että hallitus ei jää syntymättä, jos on kykyä neuvotella ja tahtoa synnyttää hallitus. Ei ne hallituskeitoksen ainekset loppujen lopuksi nyt niin vaikeat olleet.

Luulisi, että niin pitkään politiikassa toimineelta ihmiseltä kuin Jyrki Kataiselta ei loppuisi neuvottelukyky kesken. Ulkopuolelta tarkkaillen kuitenkin näyttää juuri siltä, että näin kävi. Ei demareiden ay-liemissä keitetyt neuvottelijat(kaan) nyt niin paljon parempia ole.

Tosin lähtökohdissa on eroa. Ajattellaanpa näitä nykykokoomuslaisia. Missä he ovat oppineet neuvottelemisen ja sopimusten teon perusasiat? Nuoriso -ja opiskelijapolitiikassa. Siellä kokoomuksella on ollut hegemoninen asema jonkin aikaa ja neuvottelut on opittu käymääm "meille ensin, teille vasta sitten" hengessä. Ylivoimaisista asetelmista.

Entä sitten vastapuoli - lähinnä demarit. Neuvottelutaidot on opittu samoissa olosuhteissa plus aypuolella. Neuvotteluasemissa on lähtökohtainen ero. Ollaan altavastaajina. En nyt mene sanomaan, että tässä olisi mitään ratkaisevaa, mutta kyllä tästä tietyt johtopäätökset voi tehdä. Kokoomuslaisille on tuskaa tehdä päätöksiä niin, että heidän on pakko kuunnella muita.

Ja sitten se tahto. Jos olisi ollut tahtoa sopia talousraameista se olisi tehty 1. neuvottelupäivänä lyöden luvut halki ja riidat poikki. Tahdon sijasta haluttiin riidellä - ehkä molemmin puolin - mutta kyllä vetäjällä oli ja on se pääasiallinen vastuu.

Toivottavasti tahto vielä löytyy, jotta maahan saadaan hallitus. Uudet vaalit tai muut sen tyyppiset ratkaisut eivät koskaan ole haluttavia. Kykyä ei valitettavasti taida tässä ajassa ehtiä kehittämään.

tiistaina, toukokuuta 31, 2011

Säätytalolla kytätään

Tämän kirjoituksen julkaisupäivänä hallitusohjelmaa on kirjoitettu 12. päivää. Joko siitä on tulossa odottamattoman pitkä teos tai sen täytyy olla loppuunsaakka hiottua tekstiä. On siellä kuitenkin sen verran monta lahjakasta ihmistä kirjoittamassa.

Vaikka unohtaisi sen, mitä on sanottu riittävän ison joukon apinoita, joilla on tarpeeksi aikaa ja kirjoituskoneet saavan aikaan suhteessa Shakespearen tuotantoon, niin hakeehan tämä vertaistaan poliittisessa historiassa. Vielä kun lisää sen - kun poliitikoista puhutaan - käsittämättömän seikan, että tiedotushiljaisuus on ollut lähes rikkumaton, niin ollaan mielenkiintoisen äärellä.

Tiedänhän minä, että siellä ei kirjoiteta läheskään koko aikaa. Tai siis ei kirjoiteta tekstiä, joka tulisi ohjelmaan. Erilaisia versioita kyllä lentelee jatkuvalla syötöllä. Laitetaan koepalloa liikkeelle, kokeillaan uusia muotoiluita, yritetään hämätä lisäämällä tai poistamalla tekstiä ja tiivistetään sekä lavennetaan. Pääasiassa "neuvotellaan".

Ja sehän tästä käsittämätöntä tekeekin. Ei siellä neuvotella, keskustella tai väitellä. Säätytalolla kytätään, kuka osoittaa ensimmäisenä väsymisen merkkejä, jotta ohjelmaan voidaan iskeä kiinni ja ottaa poliittiset pisteet kotiin. Toimintatapa, joka ei kyllä lupaa hallitukselle hyvää jatkossakaan.

Otetaan tämä esimerkki tästä kuuluisasta vajeesta, kestävyysvajeesta. Kun kerran ei ole mahdollista tietää minkä laitoksen tai instanssin ennuste on oikea, niin sieltä jostain keskeltä riitä halki ja laskelmat sen mukaan. Hyvä hallitus sitten säätää lukuja, kun todellisuus ajan kanssa hahmottuu. Näin se menisi jos olisi tahtoa. Nyt jokainen haluaa todistaa olevansa oikeassa.

Voin olla väärässäkin ja Säätytalolla on oikeasti päät kipinöiden argumentoitu ja neuvoteltu nämä pari viikkoa. Mutta jotenkin en usko.

lauantaina, huhtikuuta 30, 2011

Vapun syvä sanoma

Työväen juhla. Ylioppilaiden juhla. Kevään karnevaali. Vappu. Poliittinen vasemmisto ei oikein ole toipunut siitä, että vappu on menettänyt perinteisen merkityksensä. Jos ei nyt kokonaan, niin ainakin se on liudentunut pois. Vappu on ennen kaikkea muuta kuin poliittinen juhla. Voi sanoa minun sanoneen.

Ajatellaanpa nyt. Kuinka monta uutta poliitista avausta on tehty vappuna, ainakaan tässä viime vuosina? Onko vappupuheista saatu muita uutisia kuin perinteiset referaatit käsitellyistä teemoista? Onko vappumarsseista ja muista tilaisuuksista saatu muuta kuin pakollista kuvamateriaalia? Onko väkeä enemmän piknikeillä kuin puheita kuuntelemassa?

Ei, poliittisella vapulla, työväen taistelupäivällä, on kunniakkaat perinteensä. Ja niitä on syytä kunnioittaa. Mutta tällaisenään, nykyään, vappu ei ole poliittinen juhla, kuin näiden perinteiden kunnioittamismielessä. Poliittinen vasemmisto olisi viisas, jos se tämän ymmärtäisi.

Kevään karnevaali voisi silti olla edelleen poliittinen juhla. Se vaatisi tosin politiikaltakin sitä karnevalisoitumista ja koko asian ymmärtämistä uudelleen. Politiikka ei nouse tällaisesta päivästä enää, ainakaan juuri nyt, esiin. Politiikkaa tehdään liikaa koko ajan ja joka päivä - ja tiedonvälityksestä on tullut siinä liian merkittävä osa. Ei se ole uutinen, että sama puhepohja toistetaaan monessa paikkaa, mutta kun sama puhe pidetään vain yhdessä paikkaa, terävänä kärkenä, se voi olla uutinen.

Mutta ainakin yksi sanoma on ja pysyy. Vappu on taitekohta keväästä kesään. Se on uuden kasvun, uuden alkamisen - toivon - juhla. Toivolle paremmasta on käyttöä niin poliittisessa kuin muissakin vapullisissa merkityksissä.

Toivorikasta vappua kaikille!

torstaina, huhtikuuta 21, 2011

Maalaisliitto on kuollut?

Ehdottomasti pahimmat iskut näissä vaaleissa otti vastaan maalaisliitto-kepu. Se kärsi niin poliittisen, taloudellisen kuin moraalisenkin tappion. Tätä on ennustettu jo monesti aiemmin, mutta silti. Olisiko niin, että agraaripuolueen on tullut aika hiipua pois?

Maalaisliitto teki monta systemaattista virhettä, joista ehkä ratkaisevimmat oli pääministerivaalin käyminen tilanteessa, jossa muuten käytiin arvovaaleihin sekä perussuomalaisten kampanjoinnin kohteen väärinarviointi. Näiden viimeisten virheiden varassa puolue otti raskaan tappion, ehkä jopa sen ratkaisevan.

Puolueessa näytettiin laskeneen, että persujen terä osuu pahiten demareihin ja vasemmistoliittoon. Ajan merkkejä luettiin väärin, vaikka alueelliset gallupit näyttivät, että kärki uppoaa syvälle heidän peruskannatajakuntaansa. Lisäksi ainakin verkkokeskusteluista henki selvästi se, että persujen syvät rivit kohdistivat huomionsa ennenkaikkea molempiin porvarillisiin puolueisiin eivätkä vasemmistoon. Varsinkin vaalikamppailun loppumetreillä pikemminkin esiintyi yhteistyöhakuisuutta demareiden suuntaan.

Tai jos persujen terä huomattiin, niin siitä tehtiin maalaisliitossa väärät johtopäätökset. Muuten ei ole selitettävissä sitä, että heidän kampanjointinsa keskittyi ennen kaikkea korostamaan johtajuutta ja toimi muita aiemmin isoja puolueita kohtaan/vastaan. Tai sitten kyse oli silkasta ylimielisyydestä. Mikä ei olisi ihme sekään, siihen syyllistyivät muutkin suuret.

Ehkä näistä lähtökohdista oli sitten loogista päätyä pääministerivaalin käymiseen jonkin sisäisen ajattelun mukaan. Se oli kuitenkin rankka virhe. Vaaleissa kamppailtiin arvoista ja suunnasta. Siinä yhden käymä pääministerivaali, ei-niin-kovin-vahvalla-ehdokkaalla, jäi äkkiä jalkoihin. Demareiden yksinkertainen työ-oikeudenmukaisuus asettelu toimi paljon paremmin persujen nousun rinnalla.

Kepu aka maalaisliitto on ollut suomalainen poliittinen kummajainen. Nämä agraaripuolueet, kun ovat muualla jo kuihtuneet mitättömiksi tai pois. Tässä saattaa olla jopa se kohta, että kuihtuminen tapahtuu Suomessakin. Arvokonservatiivinen Perussuomalainen puolue voisi hyvin ottaa arvokonservatiivisen maalaisliiton paikan poliittisella kartalla?

keskiviikkona, huhtikuuta 20, 2011

Mollista duuriin

SDP:n suoritus ei ollut katastfrofi, mutta ei se ollut maailmanmestaruuskaan. Ei näillä kannatusprosenteilla hurraamaan pidä ryhtyä, vaan painaa duunia entistä tiukemmin. Lähellä se kuitenkin oli, se katastrofikin.

Voi olla, että en osaa oikein arvioida näin sisältäpäin, mutta tunnelmat heilahtivat demarien hyväksi todella voimakkaasti viimeisen kuukauden aikana. Vuoden alussa SDP oli vielä tahmea, jokseenkin toivoton ja epävarma. Viikkoa ennen vaaleja se oli itsevarma, ärhäkkä ja tehokas.

Mistä tämä muutos mollista duurin tuli? Poliittinen itseluottamus löytyi viimeisellä hetkellä, samoin kuin se ärhäkkyys. Molemmmat ovat olleet enemmän tai vähemmän kateissa koko neljän vuoden oppositiotaipaleen ajan. Jos sosialidemokraatit olisivat samalla ärkäkkyydellä ja pelottomuudella haastaneet hallitusta koko kauden ajan, olisi suurimman puolueen viitta kuulunut sille auttamatta.

Kunnianosoitus nykyiselle puoluejohdolle kylmäpäisyydestä. Mitä ilmeisemmin valitulla suunnitelmalla ja aikataululla edettiin tiukasti loppuun saakka. Siinä olisi monella voinut iskeä paniikkinappula pohjaan, kun mudissa rämmittiin ja lähteä vaihtamaan suunnitelmia. Linjaa toteutettiin tiukasti, siihen ei olisi moni pystynyt.

Ilmeisesti suomalainen sosialidemokratia iskettiin sellaiseen siltaan muutamissa edellisissä vaaleissa, että toipuminen otti aikaa. Tavoitteiden selkiytymisen ja tiukan linjan löytymisen kautta itsetunto löytyi jälleen. Kriitikoidenkin olisi hyvä huomata se, että jos ei muuta halunnut tässä vaalituloksessa juhlia, niin tämän itsetunnon ja voittamisen tunteen löytymistä. Sillä päästään vielä eteenpäin.

Kampanjakoneen käynnistyminen tuotti demareille tuskaa. Jälkiviisaasti voisi sanoa, että viime hetkellä se sitten jyrähti käyntiin. Hieman aikaisempi startti olisi toki voinut tuoda puuttuvat äänet, mutta turha itkeä enää. Toki käsi sydämellä on pakko tunnusta, että kampanjakone ei käynyt niin hyvin kuin olisi pitänyt, jäi käyttämättömiä voimavaroja.

Puristamalla selviytymiseen, mollista duuriin. Ratkaisevaa on se, että tunnelma jäi hyväksi.

tiistaina, huhtikuuta 19, 2011

Tervetuloa perussuomeen!

Ei tätä vaalitulosta pysty tiivistämään nätiksi paketiksi. Ei ainakaan minun taidoillani, eikä ainakaan vielä. Otetaan pala kerrallaan. Nyt ehkä se mielenkiintoisin ja varmasti kommentoiduin ja kirjoitetuin pala. Tervetuloa suomalaiseen, oikein perussuomalaiseen Suomeen!

Edelleenkin olen sitä mieltä, että persujen öljyt jähmettävä vaalivoitto ei ollut pelkkä protesti. Kyllä siinä aimo annos turhautumista, näyttämisen halua ja puhdasta vastarintaa oli. Mutta olisi vaalituloksen ja ison joukon äänestäjiä aliarvioimista, jos tätä menisi selittämään pelkällä protestoinnilla. Se osoittaisi suorastaan halveksuntaa.

Soinilaisuuden käyttövoimana on myös jonkin puolesta toimimista vastustamisen lisäksi. Vaikka vastustaminen onkin suurempi liikkeellepaneva voima kuin myönteisyys, niin jälkimmäinen lisää kestävyyttä ja laajuutta. Ja kun nämä kaksi asiaa yhdistyvät saadaan aikaan iso jyrähdys. Perussuomalaisuuden ydin on kansallisen puolustaminen kansainvälisyyttä vastaan.

Ja tässä linkittyvät muiden puolueiden pahimmat virheet, joista tila persuille rakentui. Juututtiin - jo pitkään, ei vain näissä vaaleissa - puhumaan kansainvälisistä asioista ja globalisaatiosta sinänsä ja unohdettiin arkikielinen ja arkikokemukseen vaikuttava taso kotimaassa. Avautuva maailma on pelottava paikka ja näitä pelkoja ei ole osattu käsitellä, eikä niille ole edes annettu tilaa. Näiden pelkojen muuttaminen poliittiseksi ohjelmaksi antoi paljon voimaa persuille.

Sama pätee tähän paljon puhuttuun maahanmuuttoon. Se ei näytellyt niin isoa osaa vaaleissa, kuin voisi kuvitella, mutta oli sillä paikkansa. Perussuomalaiset eivät isossa mitassa ole maahanmuuttovastainen puolue tai minä en ainakaan usko niin. Siellä on vain sisällä jyrkästi asiaan suhtautuvien blokki - joka tulee vielä aiheuttamaan vaikeuksia. Tässäkin tilanne on se, että vaikka maahanmuutto sinällään ei Suomessa ole ollut minkään tason ongelma, niin siihen liittyviä asioita ei ole vapaasti käsitelty. Ihmisten - aitoa - pelkoa maahanmuuton ja maahanmuuttajien johdosta ei ole uskallettu ruotia, koska rasismi kortin heilahdus on pelottanut.

Perussuomalaiset onnistuivat murtaumaan myös pois Soinin takaa. Tulos oli hämmästyttävän tasainen koko maassa. Tämä osoittaa, että myös perusorganisoinnissa, järjestötyössä on painettu töitä ja tehty oikeita ratkaisuja. Perussuomalaiset ovat rakentaneet itselleen organisaation.

Lyhyesti sanottuna. Tämä vaalivoitto rakentui vaikenemisesta ja asioiden käsittelemättömyydestä. Oikea-aikaisuus ja taitava kärjekkyys yhdistettynä jalkatyöhön toivat tulosta. Se mitä tulevaisuus tuo tulleessaan ja onko vastuu liikaa, se on sitten toinen juttu se.

maanantaina, huhtikuuta 18, 2011

Näissä olosuhteissa

Junttius on voittanut. Eläköön se. Vaalituloksen pitää antaa uppoutua vähän aikaa, ennen kuin sitä pystyy paremmin pureksimaan. Mutta yksi asia suhteessa sosialidemokraattien vaalitulokseen pitänee ruotia heti läpi.

Porvarileiri tykitti jo, ettei SDP voi pitää tulostaan vaalivoittona. Samaa mutinaa kuuluu omistakin joukoista. Ei kai kukaan edes yritä kiistää sitä, että 19,1 % kannatus, yksi historian heikoimmista, on pintapuolisesti katsottuna hiton huono tulos.

Mutta puhutaanpa vertauksen kautta, jotta oikeistokin ymmärtää. Tämähän on vähän sama tilanne kuin markkinoilla. Jos yritys x on tehnyt edellisenä vuonna 5 miljoonan euron tuloksen ja sitä pidetty loistavana ja se seuraava vuonna tekeekin vain miljoonan voittoa, niin tämätuomittaisiin pelkästään näillä tiedoilla epäonnistumiseksi.

Mutta jos ajatellaankin, että tuo miljoonan tulos on tehty muuttuneilla ja epäsuotuisilla markkinoilla, missä moni kilpailija on painunut pakkaselle tai tehnyt jopa konkurssin. Silloin sitä pidettäisiin olosuhteisiin nähden jopa erinomaisena tuloksena. Olosuhteiden hallinta on taidetta.

Ja kas, politiikassa on ihan sama juttu. SDP teki pintapuolisesti tarkasteltuna huonon tuloksen, mutta poliittiseen ympäristöön nähden tulosta voi pitää erinomaisena. Maalaisliitto teki käytännössä konkurssin tuloksellaan ja vihreät painuivat pirusti pakkaselle. Onko vain muutaman paikan menetys edellisiin vaaleihin nähden huono tulos näissä olosuhteissa? Ei, ei se sitä todellakaan ole.

Taloudessakin tosin todelliset menestyjät luovat itse sellaiset olosuhteet, joissa isot voitot ovat mahdollisia. Pitää kuitenkin huomata, että aina ei yksittäinen toimija voi olosuhteisiin vaikuttaa riittävästi. Näin SDP:n epäonnistuminen ei ollut näissä vaaleissa eikä tässä kampanjassa. Jos sitä jostain voi syyttää, niin siitä, että jo vuosia sitten ei ymmärretty toimia tosissaan siten, että nykyisiä olosuhteita ei olisi syntynyt.

lauantaina, huhtikuuta 16, 2011

Miksi Antti?

Tänään on juhlapäivän aatto. Minusta ja minulle kansanvalta on juhlittava asia. Ja äänestyspäivä on siten juhlapäivä. Joskus nuorempana, kun oli viitseliäisyyttä ja liikaa aikaa, laitoin äänestämään mennessäni puvun päälle. Juhlaan pukeudutaan juhlan mukaisesti.

Mutta nykyisin asia on niin, että vaikka juhlapäivä onkin kyseessä, niin kyse on kuitenkin arkisesta, vaikkakin hienosta juhlasta. Sitä on kaikkein paras juhlia sillä parhaalla tavalla eli äänestämällä - ja äänestämällä tietysti hyvin. Samalla tavalla kuin eräitä muita juhlapäiviä juhlitaan syömällä hyvin.

Tämä on sikälikin henkilöhistoriallinen äänestyskerta, että äänestän eduskuntavaaleissa ensi kertaa Uudenmaan vaalipiirissä. Ja hyvin äänestäminen on luonnollisesti oikein äänestämistä, siis oikean puolueen ja oikean ehdokkaan äänestämistä.

Puoluevalintaa en käy sen enempää selittelemään. Kun ei tapanani ole ollut äänestää raukkoja eikä rasisteja, rajautuu jo iso joukko ulos. Lisäksi kun haluan äänestää rakkauden puolesta itsekkyyttä vastaan, haluan että solidaarisuus voittaa omaan napaan tuijottamisen ja toivon, että työtä ja oikeudenmukaisuutta jaetaan kaikille, niin ei tarvitse miettiä. Sosialidemokratia on ainoa mahdollinen valinta.

Sitten se ehdokas. Ääneni kallis ja ainoa menee Antti Lindtmanille (numerolla 388, suosittelen). Olen tuntenut tämän ehdokkaan jollain tasolla jo toistakymmentä vuotta. Mutta ei se ole mikään peruste. Olen joistakin asioista ehdokkaan kanssa samaa mieltä, mutta sekään ei ole peruste. En muutenkaan äänestäisi ehdokasta, joka on kanssani kaikesta samaa mieltä.

Antilla on samanlainen arvomaailma kuin minulla - se on peruste. Antti tekee ja saa aikaan - sekin on peruste. Olen itse kokenut sen, että Antti osaa olla eri mieltä nimenomaan asioiden kanssa ja pysyä ihmisten kanssa väleissä - se on vahva peruste tässä yhteistyön taiteessa, jota politiikaksi kutsutaan. Antti voi luottaa.

Siksi. Antti Lindtman Uudellamaalla. Suosittelen

maanantaina, huhtikuuta 11, 2011

Vaalien ydinasia

Nyt ei kirjoiteta ydinvoimasta, vaikka siitäkin voisi pari sanaa loihia lausumaan. Kiinnitetään huomio siihen, mikä on ytimessä, siihen mikä on kaikkein oleellisinta. Ja ennen kaikkea siihen, mikä on oleellista käynnissä olevissa eduskuntavaaleissa.

Teräsmiehessähän huudeltiin, että onko se lintu, ei, onko se lentokone ja niin edelleen. Vähän samaan tapaan voisi ruveta nyt huutelemaan. Onko se rahoituskriisi? Onko se maahanmuutto? Onko se talous? Onko se palvelut? Ei. Se ei ole mikään näistä. Vaikka myönnettäköön, että tavallaan kyse on myös näistä kaikista.

Vaaleissa on kysymys vallasta. Ennenkaikkea ja lopulta vain ja ainoastaan vallasta. Siitä, kuka saa/pääsee/joutuu hoitamaan maan asioita. Valtaan pyritään kertomalla tai olemalla kertomatta kantoja joistakin yksittäisistä asioista. Mutta ei noiden yksittäisten asioiden hoitamista varten valtaan pyritä. Valtaan pyritään, jotta saadaan oman näkemyksen mukaan hoitaa kaikkia asioita.

Vaikka se kuulostaa hullulta, niin tämä perusasia hämärtyy vaalikamppailussa. Sanotaan kyllä suoraan, että äänestä minua (ehdokas) ja äänestä meitä (puolueet). Mutta sitä perimmäistä syytä, että äänestää pitäisi, jotta pääsisin tai pääsisimme valtaan, sitä ei sanota. Sanotaan pikemminkin, että äänestä, koska haluan puolustaa sitä tai tätä tahi edistää tuota ja sitä.

Kansalla ja sitä kautta eduskunnalla on valta tässä maassa. Ei siinä ole kysymys yksittäisistä asioista, vaan hallitsemisesta. Se on raadollista eikä välttämättä kovin houkuttelevaa. Mutta sitä se on.

Ehkä äänestäjän kannattaisi pysähtyä ajattelemaan ennen kaikkea sitä, että minkälaisill ajatuksilla varustettujan ihmisten tai puolueiden haluaa olevan vastuussa?

lauantaina, maaliskuuta 26, 2011

25 eurolla Väyrystä vastaan

Hesarin Unto Hämäläinen valottaa tänään The Grand Olde Mediapelurin Paavo Väyrysen presidenttiehdokkaaksi pyrkimisen taustoja päivän Erkkobladetissa. Analyysiin voi hyvin yhtyä. Ja sen voi tarkistaa sieltä päivän lapusta.

Se mikä mielenkiintoa herätti oli minulle uusi tieto, että maalaisliitto (kepu) järjestää avoimen esivaalin presidenttiehdokkaistaan. Kaksikymmentä viisi euroa kun latoo pöytään tai varmaan myös mahdollisesti tilisiirtona hoitaa, niin pääsee mukaan äänestämään. En tosin ole heikäläisten asioita niin paljoa seurannut, etteikö ole mikään ihme, että tieto on minulle uusi.

Hämäläinen ennakoi, että maasta löytyy taatusti jonkin verran ihmisiä, jotka ovat valmiita maksamaan sen verran, että pääsevät äänestämään Väyrystä vastaan. Tästä olen toimittajan kanssa eri mieltä. Ne jotka inhoavat Väyrystä, inhoavat ennen kaikkea maalaisliittokepua. Kroonisen allergisesti.

Näin ollen tuota rahaa ei makseta, jotta päästään äänestämään Väyrystä vastaan, vaan Väyrysen puolesta. Sillä se on valinta, joka pahemmin iskee itse puoluetta.

perjantaina, maaliskuuta 25, 2011

Kevennä veroa, kirkosta eroa?

Paljon on taas vettä Vantaassa virrannut edellisen merkinnän jälkeen. Parempi olisi toki käyttää kielikuvana Keravanjokea, sen varressa kun käytännössä asun. Toisaalta Vantaa on tunnetumpi, mutta se ei muuta asiaa eli venähtänyttä päivitysväliä. Ei tuolla välillä ehkä ole oikeaa merkitystä muille kuin itselleni.

Haaveilen nimittäin siitä, että jonain päivänä voisin elättää itseni kirjoittamalla. Ja jos blogini on ainoa luovan kirjoittamisen muoto, jota harjoitan, niin ehkä sitä voisi ylläpitää. En ehkä juuri nyt kirjoita niin hyvin tai kurinalaisesti, että se mitenkään voisi olla ammatti. Uskon tai ehkä jopa tiedän, että harjoituksella voisin siihen päästä. Tuo elämäntapablogini tosin on päivittynyt vähintään kerran viikossa, mutta nyt lähden tavoittamaan haaveitani sillä pienellä tavalla, että kirjoitan tähän yleisblogiini vähintään kerran, mielellään kaksi, viikossa.

Mutta henkilökohtaisesta yleiseen. En ole koskaan ymmärtänyt niitä, jotka valittavat korkeista veroista, mutta ovat edelleen kirkon jäseniä. Siinä on kaikille yksityisille ihmisille henkilökohtaisen veronalennuksen mahdollisuus.

Nyt kun keskustelu kirkosta eroamisista on taas leimahtanut ihmisvihamielisen "Älä alistu!" kampanjan myötä. Sitä toivoisi, että keskustelu etenisi siihen, että oikeasti puhuttaisiin kirkon asemasta, sen edustajien mielipiteiden sijaan. Minusta kirkko ei ole niin kiinnostava järjestö, että sen mielipiteistä tai jäsenmäärästä pitäisi välittää.

Maallistuneen sivistysvaltion pitää kohdella kaikkia ideologioita ja uskontoja tasa-arvoisesti. Siksi kaikki kirkkojen erioikeudet pitäisi purkaa. Sitten niistä mielipiteistäkin voitaisiin keskustella samalta viivalta.

tiistaina, helmikuuta 22, 2011

Politiikka Soinin vankina pt II

Shh. Ei saa kertoa kenellekään. Paljasta nyt, mistä tässä konfliktissa persujen ja ns. vanhojen puolueiden - kyllä, sinä vihriä siellä takarivissä, teistäkin on tullut vanhoja - välillä on kysymys. Siinä ei ole kysymys maahamuutosta, paitsi ehkä välillisesti. Siinä ei todellakaan ole kysymys politiikan korruptiosta, sisällöistä tai muiden puolueidein aatteettomuudesta.

Sehän jo tiedetään, että osin on kysymys retoriikasta ja protestia. Mutta ei niistä sen enempää - onhan kokoomuskin vallassa puhtaasti retoriikan voimin, ei siinä mitään uutta poliittisen aurinkomme alla ole. Mutta itse pihvistä ei puhuta mitään. Tai pitäisikö sanoa perunasta tai lantusta, että oltaisiin riittävän perussuomalaisia.

Kysymys on kansainvälisestä ja toisaalta kansallisesta asennoitumisesta. Perussuomalaiset haluavat palautta kansallisen politiikan arvoonsa. He haluavat, että me leikimme keskenämme täällä ja puhumme muiden kanssa, kun siihen on tarvetta. He haluavat, että suomalaiset päättävät yksin suomalaisten asioista. Maahanmuutto saattaa liittyä kansalliseen puoluejatteluun välillisesti, mutta rasismi ja kansallismielisyys eivät ole ollenkaan samoja asioita.

Sillä katsotaanpas nyt. Mikä yhdistää muita puolueita (miinus marginaalit) lähes täydellisesti? Se on kansainvälinen yhteistyö. Kaikki vannovat yhden yhteisen maailman, kansain välisyyden ja globalisaation nimiin. Käytännön politiikassa on eroja, mutta muut näkevät politiikan peruuttamattomasti kansainvälisenä toimintana, jota tehdään yhteistyössä muiden kanssa. Muut ajattelevat, että päätöksenteko on peruuttomattomasti jaettu muiden valtioiden ja kansainvälisten toimijoiden kanssa.

Ja tätä kansallimielisyyden ja kansainvälisyyden vastakkainasettelua emme osaa käsitellä, vaan sorrumme käymään keskustelua yksittäisten kysymysten - kuten maahanmuutto - kautta ja kanssa. Kansainvälinen politiikanteon normi on haastettu, mutta haastaja pitää pelikentää yksin hallussaan.

sunnuntaina, helmikuuta 13, 2011

Politiikka Soinin vankina

Heittelen kiviä lasikaapissa. Vaikka minulla ei enää olekaan kuin taakse jäänyt poliittinen tulevaisuus, niin jonkinlaiseksi poliittiseksi toimijaksi, kai täytyy itsenikin laskea. Kiviä kuitenkin lentää, nuori anarkisti herää uniltaan. Siis se sisäinen nuori, fyysistä nuoruutta ei taida enää takaisin saada

Suomalainen politiikka on antanut Soinin ottaa itsensä panttivangiksi. Rakettimaisesta noususta nauttivaa liikettä ei yksinkertaisesti uskalleta haastaa, sitä myötäillään tai se jätetään huomiotta. Kuka nyt voittajan kanssa haluaisi kinata? Siinähän voi saada kansan tuomion. Edes vihreät, jotka taisivat joskus julistautua persujen vastavoimaksi,eivät ole juuri meteliä pitäneet.

Helppo selitys on tietysti se, että media ei päästä kuin voittajan esiin. Mutta kyllä minusta tuntuu, että kyse on enemmän uskalluksen ja ymmärryksen puutteesta. Ymmärryksen siksi, että ei persujen agendaa edes yritetä ymmärtää. Kyllä, sanon että agendaa, sillä ei perussuomalaisia yksinkertaisesti voi ohittaa sillä, että he ovat protestiliike ilman sisältöä.

Onhan siellä linjauksia, jos vaikka heikäläisten sivuja katsoo.Jos ohittaa Soinin värikkään ja tarkoituksellisen retoriikan, niin onhan siellä selvä linja. Ahdas ja kansallismielinen linja ehkä, mutta linja kyllä. Ja kannattaa muistaa, että voi olla ahdas ja kansallismielinen olematta rasistinen, sitä valtaosa persuista ei edes näytä olevan, eikä ainakaan puolueen diktaattori Soini.

Vaikka kyllästyminen politiikkaan, puolueisiin ja ennen kaikkea vallitsevaan tapaan tehdä politiikkaa, on persujen keskeinen käyttövoima, ei protesti ole varsinainen sisältö. Se on nimenomaan käyttövoima, jolla kannatusta haetaan, juuri niistä ryhmistä, jotka muut ovat unohtaneet. On unohdettu, koska se on ollut mahdollista - ja koska se on ollut harjoitetun politiikan kannalta kätevää.

Mutta ei silti kannattaisi näin halvalla antautua Soinin edessä. Ehkä kannattaisi ottaa haaste vakavasti. Kannattaisi harkita pyytävänsä vaikka anteeksi tehtyjä virheitä. Ja katua - toimia sitten uudella tavalla. Tai sitten voidaan ottaa turpiin kunnolla ja tehdä samat asiat jo kriisiytyneessä tilanteessa.

tiistaina, tammikuuta 25, 2011

Lisää liksaa!

Taas neuvotellaan valtakunnassa työehtosopimuksia. Työ alkaa olla kiivastikin käynnissä ainakin tällä julkisella puolella, mitä sattuneesta syystä seuraan tiiviimmin.

Perusongelman voi tiivistää aika helposti. Lisää liksaa pitäisi saada yli kolme prosenttia, jotta inflaatio ja muut hinnakorotukset eivät syö ostovoimaa. Tätä ammattiyhdistysliike haluaa.

Toisaalta meillä on kustannuspaineet, joiden mukaan korotuksia ei pitäisi ottaa. Todetaan, että raha ei riitä ihmisten palkkaamiseen, jos korotuksia tehdään. Mieluiten ei siis korotuksia yhtään tai ei juuri ollenkaan. Tätä työnantaja haluaa.

Eikö vähintäänkin kuitenkin ihmisten ostovoima pidä turvata? Jo ensinnäkin inhimillisestä näkökulmasta: että raha riittää elämiseen. Ja toisekseen taloudellisesta: jos ostovoima laskee, niin yleinen taloudellinen toiminta hidastuu.

Ei vaihtoehtoja: lisää liksaa!