lauantaina, lokakuuta 29, 2011

Vahvan johtajan kaipuu

Aloitetaan tosiasioilla: vahvan johtajan kaipuu on kaipuuta diktatuuriin. Se on kaipuuta siihen, että joku vapauttaa meidät päättämisen taakasta. Että joku on niin vahva, että hänen päätöksensä menevät läpi, että hän voi johtaa. Valitettavasti viisaus ei kuulu välttämättä pakettiin.

Aihe nousee aina presidentinvaalien alla esiin. "Suomalaiset kaipaavat vahvaa johtaa" -väitettä tiputellaan  vähän väliä. Eikä ole ihan ennen kuulumatonta, että esitetään Kekkosviittauksia. Väite esitetään siksi, että se on helppoa. Ei siksi, että se olisi totta.

Vahvan ehdokkaan suosio on kovin helppo selittää sillä, että tässä näkyy perinteinen vahvan johtajan kaipuu. Se on paljon helpompaa kuin lähteä selittämään niitä henkilökohtaisen suosion syitä, joita kulloisellakin keulakandidaatilla saattaa olla. Puhumattakaan niistä yhteiskunnallisista ilmiöistä, joita näiden takana saattaa olla. Saattaa olla siitä huolimatta, että presidentivaalit ovat käytännössä politiikan viihdettä. Sitä sirkushuvia osuutta.

Ei kukaan oikeasti diktatuuria kaipaa. Vahvaan johtajuuteen kyllästytään aika nopeasti, vaikka sen perään saatetaan kaffepöytäkeskusteluissa kaivatakin. Ajatellaan vaikka työpaikkaa, jossa on kaksi pomoa. Toinen komentaa persoonansa voimalla, runnoo päätökset läpi auktoriteetillaan ja pitää sitä kautta kaikki langat käsissään. Toinen johtaa keskustellen, yhdessä muiden kanssa, toimien osana työyhteisöä - mutta johtaa kuitenkin. Ei tarvinne arvuutella kumpaa arvostetaan enemmän.

Vaikka minusta katsoen paras presidentti olisi sellainen, joka ei olisi presidentti. Menemättä kuitenkaan henkilöihin tässä kohtaa, vaan viittaamalla koko instituutioon. Presidentinviran saisi lakkauttaa. Sitä nyt ei kuitenkaan ole vielä lakkautettu, joten pakkohan siihen on joku valita. Ja mielellään tietysti hyvä tai ainakin pienin paha.

Jos pienen pyynnön saa esittää - ja saahan sen, vaikutus on toinen juttu - niin toivosin ettei valita ainakan ketään joka haluaa olla vahva johtaja. Keulakuvaksi riittää pienempikin johtaminen.

maanantaina, lokakuuta 24, 2011

Mistä minä puhun, kun puhun kirjoittamisesta?

Otsikkokin on varastettu, enkä edes puhu, vaan kirjoitan. Varkaus tosin on tahallinen, koska se liittyy yhteyden kautta siihen, miksi bloginin tulisija on viilennyt, ellei peräti kylmennyt. Kirjoittaminen on ollut sekä tapani ilmaista mielipiteeni, että ehkä ihan pikkariikkiseltä osin tavoitteena on ollut saada keskusteluakin aikaan. Varsinainen heavy-duty substanssi, poliittinen mielipiteen ilmaisu, on vain ollut kovin vähissä.

Tämä pakottaa pohtimaan, että onko minulla enää kirjoitettavaa. Vieläkö haluan ylläpitää areenaa tätä varten, haluanko vaikuttaa johonkin, haluanko tulla kuulluksi - onko minulla ylipäätään sanottavaa? Otsikkovarkaus on kirjasta "mistä minä puhun, kun puhun juoksemisesta". Se viittaa siihen, että kirjoittamiseni on keskittynyt tuonne elämäntapablogin puolelle. Seki on liikkumassa koko ajan enemmän juoksublogin suuntaan.

Periaatteelliset mielipiteeni olen ilmaissut tässä blogissa jo moneen kertaan. En tiedä mitä uutta tai edes miten uudella tavalla sanottavaa minulla on uskonnoista, puolueista, idelogioista ja niin edelleen. Tai kai tuota aatepuolta voisi käydä aina uudelleen läpi, mutta siitä pirusta tulee helposti aika puuduttavaa.

Ja ajankohtainen poliittinen kommentointi sitten. Siinäpä se. En enää ole kovin aktiivisesti aktiivinen poliitikko, kunhan taustalla osallistun. Ehkä en siksi ole niin syvällä asioissa, että olisi - ainakaan rakentavaa - sanottavaa. Tietolähteet kyllä ovat entiset, sen puolesta voisi kommentoidakin. Huomaan vain kyynistyneeni kovastikin politiikan mahdollisuuksien ja etenkin sosialidemokraattisen politiikan suhteen. Enkä jaksaisi tai edes haluaisi pelkästään ilkeillä vinoilla. Vaikka toki silläkin on paikkansa.

Enemmän voisi ehkä kirjoittaa työmarkkinapolitiikasta, sillä siitä ei todellakaan kirjoiteta tarpeeksi tai ainakaan tarpeeksi viisaita. Ikä tosin tekee varovaisemmaksi, en ehkä enää ihan niin avoimesti lähtisi tuulettelemaan työhöni liittyvistä asioista kuin joskus ennen. Toisaalta, siellä ne vanhatkin tuulettelut ovat verkossa, joten kannattako tuota enää säästellä.

Alunperin tämä blogi oli henkilökohtaisempi, arki oli vahvemmin mukana. Se puoli on karsiutunut kokonaan pois, enkä ole juuri kuningaslajistakaan juuri ole kirjoittanut. Ehkä ilo kirjoittamiseen löytyisi sitä kautta?

Mene ja tiedä. Klikkaanko raksia ja poistan blogin? Vai löydänkö suunnan ilmaisulleni?