Hallituksen teki temput, mutta miksi?

Lisää hintaa viinalle ja niin edelleen. Ennen kaikkea se eläkeiän nosto. Hallitus teki temput, mutta syyt ovat kovin hämärät. Vaikutuksiltaan tuo nosto tuskin on kovin dramaattinen, mutta toimintatavan seuraukset voivat olla, kuten jo ainakin Pete ja Esa ovat todenneet.

Tämä taas pistää ihmettelemään todellista motivaatiota entistä enemmän. Jos kerran tempulla ei ole kovin dramaattisia vaikutuksia, miksi ihmeessä se pitää tehdä tavalla, joka ärsyttää tiettyjä tahoja, kuten vaikkapa työntekijäjärjestöjä? Kun en oikein jaksa uskoa siihen mahdolliseen – mutta minusta siis epätodennäköiseen – vaihtoehtoon, että hallitus olisi niin tyhmä, että päätti juuri nyt ruveta lyttämään ay-liikettä siihen maanrakoon, johon se hallituksen mielestä varmasti kuuluu.

Tuskin tämä porvarihallitus on tietämättä sitä, että ay-liikkeellä on taipumusta vahvistua laman oloissa ja myös koventaa otteitaan. Tämän vahvistumisen vaikutukset ovat ehkä laman aikana ja nykyhallituksen oloissa kovin vaatimattomat, mutta kannattaisi ehkä kysyä sitä, mitä sen jälkeen. En siis jaksa uskoa määrätietoiseen lyttäykseen.

Parempi selitys voisi olla esimerkiksi se, että hallituksen välinen kitka on lisääntymässä ja lisääntyy ainakin toistaiseksi jatkuvasti – ainakin niin kauan kuin kokoomuksen gallupmenestys jatkuu ja maalaisliitto painii sisäisten ongelmiensa parissa. Toinen mahdollinen selitys on edellisessä postauksessani viittaama kokoomuksen sisäinen tila. Kun puolueen kova ydin inhoaa harjoitettua retoriikkaa ja osin politiikkaa, pyrkivät sen asiat pulpahtelemaan vastoin virallista yhteistyölinjaa ulos. Kokoomus sekoili asian näin.

Ja ehkä todennäköisimpänä vaihtoehtona: kokoonnuttiin tarkastelemaan tilannetta meillä ja muualla, oltiin omalla porukalla ja katsottiin mitkä kortit on kädessä ja mitä seuraavaksi tapahtuu. Ja se oli sitten joku, kukaan ei muista että oliko se Mauri vai Jyrki, joka sanoi, ”ei saatana, pojat. Ei tästä mitään tule, pakko painaa paniikkinappula pohjaan.” Ja sitten me ruvettiin hoitamaan kriisiä niillä keinoin mitä ensin tuli mieleen.

Kokoomuksen kaksi tietä

Kokoomus nousi nykyiseen poliittiseen nousukiitoonsa strategialla, joka edellytti siltä vastustajan argumenttien varastamista ja asettumista (julki)poliittisesti mahdollisimman lähellä pahinta vastustajaa. Strategia edellyttää tämän toiminnan jatkamista. Eikä tässä mitään, kysymyshän on jo poliittisen vallantavoittelun klassikosta.

Nyt olisi mielenkiintoista tietää, mitä puolueen strategit yhdessä viestintäkonsulttiensa kanssa ovat keksineet väistämättömän varalle. Historian tuntemien esimerkkien valossa, samoin kuin käynnissä olevaa kehitystä tarkastelemalla, näyttää siltä, että kokoomuksella on nyt kaksi tietä.

Ensimmäinen on se, että ero todellisuuden – harjoitetun politiikan – ja käytetyn retoriikan välillä kasvaa liian suureksi. Yksinkertaisesti äänestäjät havaitsevat bluffin ja vetävät siitä omat johtopäätöksensä. Toinen vaihtoehto on se, että puolue todella muuttuu sen kohteen, jolta varasti retoriikkansa kaltaiseksi. Molemmat tapaukset johtavat luonnollisesti puolueen kannatukseen (jyrkkään) alamäkeen. Kusetuksesta ei pidetä, eikä toista demaripuoluetta tarvita.

Nuo kaksi tietä ovat väistämätön kehitys. Mutta ei tietenkään ole sanottua, että voitaisiin luoda jokin kolmas ura, jota pitkin edetä. Siksi olisikin niin mukavaa tietää, mitä tähän ongelmaan on keksitty. Tiedossa se pitää heidän puoluetoimistollaan olla.

Pisteitä D-nuorille

Hyvä demarinuoret!

Jonkun pitää ravistella puoluetta asiasta sieltä Saariniemenkatu 6:n sisältäkin. Ex puheenjohtaja kiittää ja kumartaa.

Talouskasvun torjumisesta vihreään talouskasvuun

Joko minä kuvittelen, poliittinen nenäni on tukossa tai sitten ilmassa on kevään sijasta muutosta. Muutos toki taitaa olla yhtä vuodenaikaa pidempi prosessi.

En tiedä kuinka moni muu lisäkseni muistaa vihreiden poliittisen argumentoinnin vielä joitakin hetkiä sitten. ’Vihreä’ tarkoittaa tässä yhteydessä nyt tietyllä tavalla itsensä asemoivaa henkilöä, ei millään tavalla sen yhden puolueen porukkaa. Vaikka siinä porukassa toki moni asemoi itsensä juuri sillä tavalla.

Mutta se asia. Sehän oli se, että ”talouskasvu vaarantaa ympäristön” ja että ”kasvun ideologia on tuhon tie”. Ja tästä eteenpäin seuraavat variantit. Perusajatuksena se, että talouskasvun tilalle on saatava jotain muuta. Välittämättä seurauksista.

Se muutos siis. Sehän on se, että argumentit – ja ehkä tavoitteetkin – ovat vaihtumassa. Enää ei puhuta talouskasvun torjumisesta vaan tavoitellaan vihreää talouskasvua. Eihän siinä voi muuta sanoa, kuin että tervetuloa talkoisiin. Siis oikeisiin talkoisiin, jossa kaikki vapaasta tahdostaan osallistuvat. Ei siis kokoomussellaisiin, joissa käydään puku päällä leikkimässä työntekoa.

Moni näitä vihreitä lukuun ottamatta, kun on puhunut ”aineettoman kasvun” tai ”luovan kasvun” ,or whatever rhetorics you would prefer,  mahdollisuudesta ja tärkeydestä jo pitkään. Jos vihreä talouskasvu on aito tavoite, niin politiikka on todella siellä suunnalla muuttunut. Ja tämä muutos on yksinomaan hyvä asia.

Onhan niille kiva nauraa...

Se ruotsalainen automerkki, se, jolla ajaminen on sairautta. Juuri se uhkaa mennä nurin ja meneekin, jos Ruotsin hallituksella on selkärankaa seisoa sanojensa takana. Siis selkärankaa, viisaudesta en mene sanomaan mitään.

Meinaan, sen verran syvässä on minulla(kin) sellainen perussuomalainen  - ei puoluepoliittinen – asenoituminen noihin länsinaapureihin. On mukavaa, kun niille ei aina käy hyvin. Joo, joo. Tiedän, että nämä taloudelliset asiat ovat ikäviä, ja isojen yritysten konkurssit inhimillinen katastrofi. Siitä huolimatta, vasen suupieli nykii pieneen hymyyn.

Mutta onhan niille kiva nauraa, mutta entäpä kun sattuu omalle kohdalle. Mikään taloudellisten asioiden supertietäjä en ole. Siitä huolimatta, näin kaupunkilaisjärjellä, tuntuu siltä, että jos merkittävien yritysten konkursseja – tai lähes sellaisia – sattuu käytännössä joka puolella maailmaa, niin miksi sitten ei meillä. Eli jos uskomaton tuuri ei satu kohdalle, niin kohta rytisee täälläkin.

Se vakavampi kysymys on, että mitä sitten tehdään. Periaatteellisella tasolla juttu on harvinaisen selvä. Ei ole veronmaksajien asia kustantaa osakkeenomistajille ja yhtiöille kuuluvaa vastuuta. Jos ette ymmärtänyt pistää pahana päivänä rahaa talteen, niin no, paha teille. Käytännöllisellä tasolla taas tämä ei ole yhtään selvää.

On veronmaksajien etu ja asiakin yrittää torjua ison yrityksen konkurssista, irtisanomisista ja niin edelleen aiheutuvaa inhimillistä hätää ja kärsimystä. Näin sosialidemokraattisesta näkökulmasta pitäisi sitten kai sanoa ”case closed”.

Mutta ei nyt ihan kuitenkaan. Joku ajatus on syytä uhrata sille, mitä tämän jälkeen. Yrityksissä – ainakin siinä mädässä osassa – on vallalla käsitys, että vastuun voi ulkoistaa kansanvallalle ja veronmaksajien rahoille. Jatketaanko talousjärjestyksen palattua maailmaan niin kuin ennenkin, kunnes tulee seuraava kriisi. Vai muutetaanko talousjärjestyksessä jotain? Ja jos, niin kenen ehdoilla ja johdolla? Onko se edes mahdollista?

Kysyn, kun en tiedä vastausta. Mutta sehän onkin filosofian paras puoli.

Sairauskertomusta

Kun tulin viime syksynä mainineeksi, että jalat olivat kipeä, mutta vika keuhkoissa, niin päivitetään sairauskertomusta. Siis minä mitään sairas ole, olo on ihan hyvä ja terveeltä tuntuu. Ja jos ei tuntuisi, niin tuskin viitsisi asiasta valittaa.

Se on vain tämä allekirjoittaneen sairaus niin mystinen. Tai tiedä häntä onko se mystinen lääketiedettä ymmärtäville. Sairauden nimi on siis keuhkosarkoidoosi. Se on joko bakteeri tai virus - eli lähtökohta on kauhean selvä. Se saattaa oireilla jaloissa, silmissä, sydämessä niiden keuhkojen lisäksi siis. 

Minullahan se ei enää oireile missään, mutta pari vuotta tarkkailuluokkaa on päällä. Kävin tänään keuhkolääkärillä ihastelemassa keuhkofotoja ja kuulemassa sanaa. Ja siis rauhaset siellä keuhkoissa ovat (edelleen) turvokissa ja (jotkutmitälienee) entsyymiarvot kohollaan. Tahtoo sanoa, että sairaus on edelleen olemassa, vaikka siitä ei oireita aiheudu. Mukavampaa tietysti näin, kuin toisinpäin. 

Sairas mies, vaikka terve onkin.

Varttisadan tauti

Kokoomus taitaa nyt olla virallisestikin ottaen sairastanut varttisadan tautiin. Siis tautiin, joka alkaa vaivata puolueita ja etenkin puoluejohtajia, kun kannatus ylittää 25%. Kataisen maanpetturihallituspuheet oppositiosta, opetusministerin katkerien ihmisten puolueet ja sen yhden blondin riisuuntumiset. Oireita alkaa olemaan aika paljon. Tunnettuja varttisadan sairastaneita on lähihistoriasta ainakin Esko A ja Paavo L. Kummankin kohdalla sopii lisäksi epäillä, että onkohan tauti edes mennyt kokonaan ohi.

Valitettavasti kokoomuksen kannatus ei tästä ainakaan välittömään syöksyyn lähde. Historian todisteet ovat vähän ristiriitaisia. Toiset puoluejohtajat ovat päätyneet inhotuiksi ja toiset enimmäkseen rakastetuiksi (Lipponen). Puolueille on sairastumisen jälkeen käynyt kuitenkin huonosti (so long, maalaisliitto, parane pian SDP).

Kokoomuksen kannatus siis kasvanee vielä hetken, edessä on yksi eurovaalivoitto, yksi eduskuntavaalien torjuntavoitto ja kannatuksen mureneminen sen jälkeen. Paitsi jos tautiiin tietysti keksitään lääke. Oleellisen lääke olisi ymmärtää sairastuneensa, mutta tästä ei valtakunnan onneksi mitään oireita ole ilmaantunut.

Varttisadan tauti on tauti, joka tarttuu poliittisesta kannatuksesta ja johtaa puolueen kannatuksen romahdukseen.

Henkilökohtaisesti, TEAM

Äitini on viisas ihminen, jota arvostan suuresti. Hän on tehnyt pitkän työrupeaman ammattiyhdistysliikkeessä ja olen jo pienenä poikana kuunnellut ja kuullut siihen liittyviä asioita. Ja tähän liittyy henkilökohtainen suhteeni teollisuusliittojen TEAM –hankkeeseen.

Äitini ehdotti ja ajoi teollisuusliittoajatusta silloin, kun se ei ollut niin muodikasta kuin nyt. Itse asiassa silloin ehdotukselle jopa naureskeltiin ja epäiltiin, että tuollaista ei nyt ainakaan ikinä tule tapahtumaan. Aina on ihmisiä, jotka esittävät viisaita ajatuksia ennen aikojaan. Vaikka historia on niin kuin se kirjoitetaan ja asiat etenevät aikanaan, niin olen ylpeä siitä, että tässä asiassa ja tällä kertaa ainakin yksi visionääreistä oli äitini.

Vaikka pidän äitiäni siksi suuressa arvossa, että hänen kantansa olisi lähes yksinomaan riittävä syy kannattaa tätä(kin) liittofuusiohanketta, kannatan sitä myös muista syistä. Riittävästi syitä voi käydä lukemassa osoitteesta http://www.kyllateam.com/

Muutamia pieniä asioita

On mukavaa aloittaa päivä, kun avaa sanomalehden ja näkee hyviä uutisia. Ei niitä liikaa tässä lamaantuneen taloudellisen toimeliaisuuden tilassa näe. Mutta, se että kepu-maalaisliiton kannatus on laskussa, on kuin laittaisi rahaa pankkiin.

**

Asiaa olen sivunnut, mutta en jaksa lopettaa ihmettelyäni. Kun valtiopäivät tänään avataan, niin ohjelmassa on myös jumalanpalvelus. Miksi?

Suomalainen kansanvalta alkaa taas toimia, kun eduskunta kokoontuu säätämään lakeja. Ei ole mitään syytä sotkea tähän maallisen vallan toimintaan yliluonnollisia palvelusmenoja. Ne eivät siihen yhteyteen kuulu, ihan yhtä vähän kuin uskonnopetus kuuluu kouluihin. Ja sitten joku vielä jaksaa väittää, että kirkko ja valtio on meillä erotettu toisistaan. Ero voi ehkä olla vireillä, mutta asumuserovaiheeseen ei ole vielä päästy.

***

Valtio velkaantunee tänä vuonna 8 miljardia euroa. Kiva. Ehkä on pakko, ehkä ei. Sitä tässä vain mietin, että meinaavatkohan kokoomusnuoret nytkin kömpiä eduskunnan portailla vaatimaan velan nopeampaa takaisinmaksua ja muistuttamaan, siitä että se on maksettava.

Näin ne toimivat tuossa viime vuosituhannen loppupuolellakin. Eihän sillä nyt voi olla mitään tekemistä asian kanssa, että jokin tietty puolue on hallituksessa jotkut muut ei? Eihän? Tai sitten valtion velka on parempaa, jos sen nostajana toimii poliittisesti eri värinen valtiovarainministeri.

Syntinen, saatana ja kurja

Se oli yksi niistä veljeksistä, joka oli otsikon mukainen. Tai tunsi itsensä sellaiseksi. Mielleyhtymä on kaukaa haettu, mutta siltä oma olo on tuntunut, kun pääasiallinen julkisen liikenteen työmatkakäyttö on muuttunut autoiluksi. Niin tehokkaasti allekirjoittaneeseen on purrut tieto ympäristöllisistä seikoista. Omatunto soimaa, kun auton nokka osoittaa kohti toimistoa ja päivän päätteeksi kotiin.

Mutta. Se on lompakko, joka puhuu kovempaa kuin omatunto. Lienen siis lompakko-omatuntoinen, mutta onneksi en varmaan ole tässä maailmassa yksin. Puolisko kun aloitti työmatkojen kulkemisen samaan suuntaan ja kuljemme nyt pääsääntöisesti aamuin illoin yhdessä. Kahden seutukuukausilipun hinnalla autoon tankkaa useamman tankillisen, nykyhinnoilla vähintään neljä, dieseliä. Ja työmatkoihin kuluu vajaa kaksi tankillista. Just do the math.

Yksi keskeisistä miinuspuolista on se, että lukuaika aamuisin ja iltaisin on mennyttä. Plussapuolella löytyy näitä henkilökohtaiseen liikkuvuuteen ja joustavuuteen liittyviä asioita, jotka lienevät kaikille työmatkaajille tuttuja.

Jos tässä on joku viesti niin se on se, että julkinen liikenne häviää yksityisautoilulle, koska kustannukset ovat niin nopeasti suuremmat. Halvemmilla lipun hinnoilla olisimme molemmat bussilla kulkijoita. Olisimme varmaan sitä toki siinäkin tapauksessa, että joutuisimme maksamaan jonkin tietullin tuossa matkalla. Siinä olisi vain se keskeinen ero, että sitten myös vituttaisi, eikä julkinen valta tuntuisi ollenkaan mukavalta.

Sota läskiä vastaan

Herra yksin tietää.... äää. Eihän se pidä yhtään paikkaansa, kukaan ei yksin tiedä ja pikemminkin kaikki minut tuntevat tietävät, että sodalla läskiä vastaan olisi myös henkilökohtaista käyttöä. Pitäisi aloittaa personaalisota. Se on kuitenkin varsin mieleenkiinnoton aihe ja kohtuullisten toteutumaton tulevaisuudenkuva.

Mutta tämä armeijan aloittama - kuinkahan mones lienee jo? - sota läskiä vastaan. Alokkaat eli Suomen nuoret miehet lihovat ja laiskistuvat. Eivät poikaparat enää jaksa juosta pitkin metsiä ja leikkiä sotaa huutelemalla "Sarrrrja! ja "laukaus! laukaus!". Pahukset vielä keskeyttelevätkin terveydellisistä syistä palvelusta. Voi kyynel.

Puolustusvoimat voi olla ihan oikessa. Ei läski jaksa sotia. Se että onko asia tälle laitokselle kuuluva asia ja voiko se sille mitään tehdä, on kokonaan toinen juttu. Ja vaikka eivät kysy, niin vastaan nopeasti, asia ei sotalaitoksellemme kuulu ja laajassa mitassa ne eivät voi asialle mitään tehdä.

Elämäntapa ja elinpiiri, yhteiskunnallinen ilmasto ja niin edelleen ne syyt, jotka johtavat läskistymiseen ovat yhteiskunnallisia ilmiöitä, jotka kuuluvat yhteiskunnallisen keskustelun piiriin. Puolustusvoimien osallistuminen mielipidevaikuttajana mihinkään heidän alansa ulkopuoliseen ei ole hyvästä. Kysymyksessä on kuitenkin instituutio, jonka pitäisi ymmärtää vaieta. Mitä enemmän sinne valuu valtaa, mitä valtaa tahansa, sen huonompi on kehityssuunta. Asiasta keskustelu siis ei kuulu sen enempää Puheloiselle kuin muillekaan upseereille - herrasmiehet ovat sitten kokonaan toinen asia.

Vaikka suuri osa niistä mielenterveydellisistä ja terveydellisista ongelmista, joilla varusmiespalvelu keskeytetään onkin silmänlumetta, niin palveluksen sisälle voitaisiin tehdä paljonkin, jotta läskistymisestä huolimatta siellä jaksettaisiin paremmin. Siinä kohtaa onkin kyse enemmän siitä, onko halua kehittää asepalvelusta nykyaikaisemmaksi ja joustavammaksi vaiko eikö.