Säätytalolla kytätään

Tämän kirjoituksen julkaisupäivänä hallitusohjelmaa on kirjoitettu 12. päivää. Joko siitä on tulossa odottamattoman pitkä teos tai sen täytyy olla loppuunsaakka hiottua tekstiä. On siellä kuitenkin sen verran monta lahjakasta ihmistä kirjoittamassa.

Vaikka unohtaisi sen, mitä on sanottu riittävän ison joukon apinoita, joilla on tarpeeksi aikaa ja kirjoituskoneet saavan aikaan suhteessa Shakespearen tuotantoon, niin hakeehan tämä vertaistaan poliittisessa historiassa. Vielä kun lisää sen - kun poliitikoista puhutaan - käsittämättömän seikan, että tiedotushiljaisuus on ollut lähes rikkumaton, niin ollaan mielenkiintoisen äärellä.

Tiedänhän minä, että siellä ei kirjoiteta läheskään koko aikaa. Tai siis ei kirjoiteta tekstiä, joka tulisi ohjelmaan. Erilaisia versioita kyllä lentelee jatkuvalla syötöllä. Laitetaan koepalloa liikkeelle, kokeillaan uusia muotoiluita, yritetään hämätä lisäämällä tai poistamalla tekstiä ja tiivistetään sekä lavennetaan. Pääasiassa "neuvotellaan".

Ja sehän tästä käsittämätöntä tekeekin. Ei siellä neuvotella, keskustella tai väitellä. Säätytalolla kytätään, kuka osoittaa ensimmäisenä väsymisen merkkejä, jotta ohjelmaan voidaan iskeä kiinni ja ottaa poliittiset pisteet kotiin. Toimintatapa, joka ei kyllä lupaa hallitukselle hyvää jatkossakaan.

Otetaan tämä esimerkki tästä kuuluisasta vajeesta, kestävyysvajeesta. Kun kerran ei ole mahdollista tietää minkä laitoksen tai instanssin ennuste on oikea, niin sieltä jostain keskeltä riitä halki ja laskelmat sen mukaan. Hyvä hallitus sitten säätää lukuja, kun todellisuus ajan kanssa hahmottuu. Näin se menisi jos olisi tahtoa. Nyt jokainen haluaa todistaa olevansa oikeassa.

Voin olla väärässäkin ja Säätytalolla on oikeasti päät kipinöiden argumentoitu ja neuvoteltu nämä pari viikkoa. Mutta jotenkin en usko.

Edustajalle palkkaa

Suomalainen poliittinen teatteri esittää, sarjassa käsittämättömiä jatkettuja sekoiluja: "Kansanedustajille lisää liksaa".

Ei, minusta ei ole väärin, että kansanedustajille maksetaan suhteellisen korkeaa palkkaa. Se on aika rankkaa, paljon aikaa vievää työtä ja siitä tulee maksaa jo senkin takia. Ennen kaikkea siitä tulee korvata kohtuullisesti senkin takia, että houkutus siihen, että ottaisi vastaan lahjuksia olisi mahdollisimman pieni.

Mutta tämä korotusten tekotapa. Tämä on vähän sellainen systeemi, että sitä voi verrata siihen, että tähtäilee itseään haulikolla jalkaan. Ja vaikka tietää, että se lopulta sattuu, kun ampuu, niin ampuu silti. Jokainen kansanedustaja tietää ihan tarkkaan, että korotuksista tällaisella tökeröllä tavalla tehtynä nousee meteli.

Onhan se pirun ruman näköistä, kun niitä korotusprosentteja ja euroja verrataan muihin. Ei näytä hyvältä, ei.

Ei ole mahdotonta, että järjestelmä perustuisi määriteltyyn palkkatasoon ja siihen jonkin tekijän - esimerkiksi palkkamediaanin kehityksen - kautta tulevat vuotuiset korotukset. Näin perusteet olisivat selvät ja palkka kehittyisi koko ajan, eikä isompia kertakorotuiksia tarvitsisi tehdä.

Kitinää tulisi silti, mutta ei samassa mittakaavassa. Muuttakaa järjestelmä, jos kitinästä haluatte eroon. Tai jos haluatte masokistista jalkaan ampumista, niin jatkakaa ihmeessä nykyuralla

Elokuinen valitusvirsi

Kummallista. Minusta on kummallista kuinka suuret otsikot saadaan esimerkiksi tästä aiheesta sukupuolineutraali avioliittolaki. Tai yhtä kummallista on se, kuinka paljon aikaa politiikassa käytetään nyt vaikkapa provinssien lentoyhteyksien ihmettelyyn tai sukupuolivähemmistöjen oikeuksista kohkaamiseen. Niin puhumattakaan tästä kotikutoisesta ”rasismin kanssa flirttailu” –keskustelusta. Listaa voisi jatkaa.

Ei siinä mitään. Tärkeitä ovat asiat ja jopa periaatteellisia. Mutta yksi juttu niille on yhteistä: lillukanvarsia. Niitä pikkujuttuja joita (suomalaisessa) politiikassa hoidetaan vasurilla – tai pitäisi hoitaa vasurilla.

Tässä kohtaa menee yleensä jollain se Soininkin mainostama kikherne nenään. Todettakoon nyt, että sanonta ei kuitenkaan ole tuon retoriikkalingon keksimä, vaan vanhasta herne nenästä tuunattu sanonta on ainakin meikäläisen lähipiirissä elänyt jo viitisentoista vuotta, todennäköisesti siis muuallakin.

Mutta minusta katsoen on niin, että niin kauan kuin meillä on nälkäisiä lapsia, pahoinpideltyjä naisia ja miehiä, tappoja, sosiaalista eriarvoisuutta, työttömyyttä ja niin edelleen täällä kotomaassa. Ja nälkää, sotaa ja murhia kansainvälisesti, niin ei pitäisi olla varaa tehdä noista lillukanvarsista kauhean isoa numeroa. Olisi asioitakin.

Mutta ehkä sitä tässä vanhetessaan junttiutuu. Tai sitä tällainen ”tuosta poikki ja pinoon” – tyyppinen ihminen, ei oikein ole aina yhteen sopiva tämän nykyisen mielikuvapolitiikan kanssa. Siis sen, jonka periaate kuuluu: Ei ole tärkeää mitä tehdään, vaan miltä se näyttää. Ennen mielikuvapolitiikkaakin sentään tehtiin toisella ajatuksella, siis sillä, että tärkeää on, että se mitä tehdään, ei näytä sille mitä tehdään

Talousuutisia

Talous menee enempi vähempi päin helvettiä. Tämän tiedon jokainen on varmaan painanut selkäytimeensä viime aikoina. Se, että talous ihan sillä tavalla tekisi, ei edelleenkään ole mitenkään kovinkaan varmaa. Se, että niin uskotaan, saattaa hyvinkin tehdä asiasta itseään toteuttavan ennustuksen.

Taloudessa tapahtuvat muutokset ovat kyllä usein uutisoimisen arvoisia. Mutta kun kriisiin kiinnittäydytään sillä tavoin, että ensin jo pääuutisissa kerrotaan korkojen muutoksista ja osakekurssien suunnasta, niin sitten vielä talousuutisilla sama tavara täydennetään. Voisiko mitenkään, silloin kun talousuutisetkin tulevat, olla niin että nämä talousuutiset pidettäisiin siellä? Pörssikursseista voisi kertoa vain ja ainoastaan, jos niiden muutoksiin liittyy muita päätöksiä tai uutisoimisen arvoisia asioita.

Tulee hassu kuva maailmasta, kun uutisia seuraa. Ihan kuin talouden muutokset olisivat hallitseva osa todellisuutta, mitä ne eivät kuitenkaan - kaikesta huolimatta - ole. Todellisuus vaan muokkautuu entistä talousorientoituneemmaksi, mitä enemmän asiasta toitotetaan.