Vaikea valinta

En ole vielä äänestänyt presidentinvaalien toisella kierroksella. Luulen, että olen valintani tehnyt, mutta emmin kuitenkin edelleen. Ja sivumennen sanoen, vaihtoehtoja on aina kolme tässä äänestystapauksessa. Tyhjän äänestäminen on äänestämistä - se on kannanotto. Äänestämättömyys on pelkkää laiskuutta tai tyhmyyyttä.

Myönnän, että osin se johtuu siitä onnettomasta tosiseikasta, että ehdolla ei enää ole minkään sortin sosialidemokraattia tahi muunlaista sosialistia.

Ja se on se perusongelma. Miten tehdä valinta kahden oikeistolaisen ehdokkaan välillä? Pidän vihreitä (melko) porvarillisena puolueena, kokoomuksen kohdalla ei tarvitse edes mainita. Ja tämä pätee nimenomaan, kun tarkastellaan oikeisto-vasemmisto jakoa talouspoliittisesti. Ja etenkin suomalaisista vihreistä tämä näyttää pätevän, kansainväliset esimerkit todistavat enemmän toiseen suuntaan.

Vaakaa kallistaa hitusen kokoomuksen suuntaan se, että he ovat enemmän yhteisöllisyyden perään kuin vihreät. Vihreiden äärimmäinen individualistisuus on puolueen pahin helmasynti. Olen vakaasti sitä mieltä, että sekä toimivat yhteiskunnalliset ratkaisut että yksilöiden hyvinvointi ja onnellisuus ovat yhteisöllisiä - eivät yksilöllisiä - ratkaisuja. Kokoomuksen kyläyhteisöllinen konservatiiviyhteisöllisyys ei ole hyvä asia sekään, mutta parempi kuin puhdas yksilöllisyysoppi, jota vihriät tuntuvat edustavan.

Molempia ehdokkaita epäilen vahvasti Naton salarakkaiksi. Ihan sama mitä ovat vaalikoneisiin vastanneet, mutta mennyt evidenssi näyttäisi todistavan, että molemmat kannattavat mieluummin kuin vastustavat. Todettakoon, että henkilökohtaiesti en vastusta natoa, vastustan sotilaallisen liittoutumisen logiikkaa ylipäätään. Silläkään on paha eroa tehdä ehdokkaiden välille.

Suvaitsevaisuus ja avoimuus on yksi eron tekijä. Vaikka en pidä nyt käytetystä retoriikasta, jossa homo on automaattisesti vapaamielinen ja suvaitsevainen, niin Haavisto taitaa sitä olla ihan oikeasti. Niinistö ei ehkä niinkään. Nämä ovat arvoja, joita kunnioitan, joten iso piste Haavistolle.

Niinistö on esitellyt näkemystään vahvasta presidentistä, joka sorkkii myös sisäpolitiikkaa. Haavisto on antanut kuvan enemmän ulkopoliittisesta vaikuttajasta. Vahvaa presidenttiä en halua, enkä usko Suomen sellaista tarvitsevan, joten siitäkin menee piste Haavistolle.

Vaikka periaatteessa on melko sama, kuka on Suomen presidentti ja kaikkein mieluiten haluaisin koko instituution lakkautettavaksi, niin eiköhän se valinta ole tällä selvä.

Haavisto saa näissä vaaleissa minun ääneni.

Vahvan johtajan kaipuu

Aloitetaan tosiasioilla: vahvan johtajan kaipuu on kaipuuta diktatuuriin. Se on kaipuuta siihen, että joku vapauttaa meidät päättämisen taakasta. Että joku on niin vahva, että hänen päätöksensä menevät läpi, että hän voi johtaa. Valitettavasti viisaus ei kuulu välttämättä pakettiin.

Aihe nousee aina presidentinvaalien alla esiin. "Suomalaiset kaipaavat vahvaa johtaa" -väitettä tiputellaan  vähän väliä. Eikä ole ihan ennen kuulumatonta, että esitetään Kekkosviittauksia. Väite esitetään siksi, että se on helppoa. Ei siksi, että se olisi totta.

Vahvan ehdokkaan suosio on kovin helppo selittää sillä, että tässä näkyy perinteinen vahvan johtajan kaipuu. Se on paljon helpompaa kuin lähteä selittämään niitä henkilökohtaisen suosion syitä, joita kulloisellakin keulakandidaatilla saattaa olla. Puhumattakaan niistä yhteiskunnallisista ilmiöistä, joita näiden takana saattaa olla. Saattaa olla siitä huolimatta, että presidentivaalit ovat käytännössä politiikan viihdettä. Sitä sirkushuvia osuutta.

Ei kukaan oikeasti diktatuuria kaipaa. Vahvaan johtajuuteen kyllästytään aika nopeasti, vaikka sen perään saatetaan kaffepöytäkeskusteluissa kaivatakin. Ajatellaan vaikka työpaikkaa, jossa on kaksi pomoa. Toinen komentaa persoonansa voimalla, runnoo päätökset läpi auktoriteetillaan ja pitää sitä kautta kaikki langat käsissään. Toinen johtaa keskustellen, yhdessä muiden kanssa, toimien osana työyhteisöä - mutta johtaa kuitenkin. Ei tarvinne arvuutella kumpaa arvostetaan enemmän.

Vaikka minusta katsoen paras presidentti olisi sellainen, joka ei olisi presidentti. Menemättä kuitenkaan henkilöihin tässä kohtaa, vaan viittaamalla koko instituutioon. Presidentinviran saisi lakkauttaa. Sitä nyt ei kuitenkaan ole vielä lakkautettu, joten pakkohan siihen on joku valita. Ja mielellään tietysti hyvä tai ainakin pienin paha.

Jos pienen pyynnön saa esittää - ja saahan sen, vaikutus on toinen juttu - niin toivosin ettei valita ainakan ketään joka haluaa olla vahva johtaja. Keulakuvaksi riittää pienempikin johtaminen.

Mistä minä puhun, kun puhun kirjoittamisesta?

Otsikkokin on varastettu, enkä edes puhu, vaan kirjoitan. Varkaus tosin on tahallinen, koska se liittyy yhteyden kautta siihen, miksi bloginin tulisija on viilennyt, ellei peräti kylmennyt. Kirjoittaminen on ollut sekä tapani ilmaista mielipiteeni, että ehkä ihan pikkariikkiseltä osin tavoitteena on ollut saada keskusteluakin aikaan. Varsinainen heavy-duty substanssi, poliittinen mielipiteen ilmaisu, on vain ollut kovin vähissä.

Tämä pakottaa pohtimaan, että onko minulla enää kirjoitettavaa. Vieläkö haluan ylläpitää areenaa tätä varten, haluanko vaikuttaa johonkin, haluanko tulla kuulluksi - onko minulla ylipäätään sanottavaa? Otsikkovarkaus on kirjasta "mistä minä puhun, kun puhun juoksemisesta". Se viittaa siihen, että kirjoittamiseni on keskittynyt tuonne elämäntapablogin puolelle. Seki on liikkumassa koko ajan enemmän juoksublogin suuntaan.

Periaatteelliset mielipiteeni olen ilmaissut tässä blogissa jo moneen kertaan. En tiedä mitä uutta tai edes miten uudella tavalla sanottavaa minulla on uskonnoista, puolueista, idelogioista ja niin edelleen. Tai kai tuota aatepuolta voisi käydä aina uudelleen läpi, mutta siitä pirusta tulee helposti aika puuduttavaa.

Ja ajankohtainen poliittinen kommentointi sitten. Siinäpä se. En enää ole kovin aktiivisesti aktiivinen poliitikko, kunhan taustalla osallistun. Ehkä en siksi ole niin syvällä asioissa, että olisi - ainakaan rakentavaa - sanottavaa. Tietolähteet kyllä ovat entiset, sen puolesta voisi kommentoidakin. Huomaan vain kyynistyneeni kovastikin politiikan mahdollisuuksien ja etenkin sosialidemokraattisen politiikan suhteen. Enkä jaksaisi tai edes haluaisi pelkästään ilkeillä vinoilla. Vaikka toki silläkin on paikkansa.

Enemmän voisi ehkä kirjoittaa työmarkkinapolitiikasta, sillä siitä ei todellakaan kirjoiteta tarpeeksi tai ainakaan tarpeeksi viisaita. Ikä tosin tekee varovaisemmaksi, en ehkä enää ihan niin avoimesti lähtisi tuulettelemaan työhöni liittyvistä asioista kuin joskus ennen. Toisaalta, siellä ne vanhatkin tuulettelut ovat verkossa, joten kannattako tuota enää säästellä.

Alunperin tämä blogi oli henkilökohtaisempi, arki oli vahvemmin mukana. Se puoli on karsiutunut kokonaan pois, enkä ole juuri kuningaslajistakaan juuri ole kirjoittanut. Ehkä ilo kirjoittamiseen löytyisi sitä kautta?

Mene ja tiedä. Klikkaanko raksia ja poistan blogin? Vai löydänkö suunnan ilmaisulleni?

Pelastetaan edes pankit?

(Taas) nyt on pelastatettu pankkeja. Isolla rahalla. Sinun rahoillasi, minun rahoillani - tällä meidän yhteisellä rahallamme, jota veroilla kerätään. Kiva. Kai.

Jossain vaiheessa on ilmeisesti aika isolla yhteisellä joukolla päätetty, että pankkijärjestelmä on liian arvokas yhteiskunnillemme, jotta se voisi joutua kärsimään. Näytää vielä siltä, että on päätetty, että kunhan yksittäinen pankki on tarpeeksi iso, nekin ovat liian arvokkaita kärsimykseen. Olisi mukava nähdä pöytäkirja.

En suoraan sanottuna ymmärrä, miksi yksikään pankki ei saisi mennä nurin. Jos markkinat eivät ole lopullisessa kaaoksessa, niin sen omistamille lainoille löytyy taatuusti ostaja. Todennäköisesti velalliset eivät ehtisi kuin säikähtää ennen kuin veloilla olisi uusi isäntä. Kai pankkikin on yritys, joka voi tehdä myös konkurssin lainsääteisessä järjestyksessä.

Vielä vähemmän ymmärrystä omaan sitä kohtaan, että pankkeja pelastetaan vastikkeetta. Jos kerran päätetään pelastaa jokin pankki veronmaksajien rahoilla, niin miksi siltä ei voi vaatia mitään vastikkeeksi. Pankki voisi luovuttaa osakkeitaan siitä hyvästä, että sitä tuetaan. Siis "pääomitetaan" niin kuin hieno termi nyt kuuluu, vaikka pelastuspaketista siinäkin on kyse.

Ai, haiskahtaan sosialisoinnilta? Sitäkö markkinoilla siis tehdään joka päivä? Annetaan rahaa vastikkeeksi osakkeista. Jotenkin olen käsittänyt, että niin tämä homma toimii. Jos joku pelkää valtio-omistajaa, niin pelätköön sitten. Ehkä siinä olisi tarpeeksi pelotetta sitten pankeille laittaa asiansa nopeammin kuntoon. Pelastuskortti olisi olemassa, mutta sillä olisi hintansa.

Jos pankkeja pelastetaan, niin pitää osata vaatia vastinetta. Muuten niitä saadaan pelastaa jatkossakin. Lapsikin oppii, että saa käyttäytyä miten vaan, jos siitä ei rangaista.

Voitaisiinko jo lopettaa vakuuspuheet?

Kreikan valtiovarainministeri kertoi tänään maansa parlamentille, että vakuusasiaan löytyy Suomen kanssa ratkaisu. Kaveri kertoi, että Kreikka ymmärtää asiaan liittyvät lainopilliset ja muut hankaluudet. Saivartelija kuitenkin haluaa nyt huomauttaa jostakin.

Se huomautus liittyy siihen, että Kreikalla on useita kymmeniä miljoonia dollareita lainaa, joka on laskettu liikkeelle Englannin lain alaisena. Kyseinen saari tunnetaan kohtuullisen hyvin näissä finanssipiireissä ja on siksikin yleinen paikka valtioiden ja yhtiöiden lainoille.

Pikku probleemi syntyy vain siitä, että näissä lainoissa on klausuuli, joka sanoo, että

"So long as any note remains outstanding, the Republic shall not create or permit to subsist any mortgage, pledge, lien, or charge upon any of its present or future revenues, properties or assets to secure any external indebtedness,’"

Mitä ilmeisemmin Suomelle annettavat vakuudet tulisivat ensijaisiksi suhteessa mainittuihin tuloihin - muodostuisi senioriteetti. Tämä rikkoisi tätä lainattua klausuulia vastaan. Se taas tarkoittaisi sitä, että nämä lainat menisivät maksettaviksi heti.

Ja pam. Ketjureaktio on valmis. Kreikan muut lainat romahtavat täysin ja muodostunut riskilisä pistää dominot kaatumaan ketjussa siellä Välimeren rannalla. Raha kallistuu ja sekä yritykset, että lainaiset kotitaloudet ovat vaikeuksissa. Ja riski tähän on mitä ilmeisemmin todellinen.

Joten haluaisin, että tätäkin ja mahdollisia muita vastaavia tähän vakuusjärjestelyyn liittyviä asioita käsiteltäisiin sekä poliitikkojen puheissa, että julkisuudessa. Lisäksi haluaisin, että lopetettaisiin nyt tämä turhanaikainen vakuuksilla vääntäminen ja alettaisiin ratkaisemaan tätä kriisiä - myös me täällä, omalta osaltamme.

Kyllä, SDP varmaan ottaa poliittisen tappion, jos sanotaan, että "hitto, tämä ajatus näistä vakuuksista ei nyt oikein toimi. Hylätään se". Mutta ei kai sillä pitäisi olla mitään merkitystä, jos asioiden hoitamisessa päästään eteenpäin?

Vakuus, oi pyhä vakuus

Ja tänään saamme kuulla ilosanomaa siitä, että rahoillemme saadaan konkreettisia vakuuksia etelän kuumilta mailta. Anteeksi, jos en nyt oikein jaksa innostua näistä uutisista. Ensinnäkään, en oikein jaksa pitää näitä vakuuspuheita muuna kuin poliittisena retoriikkana. Toisekseen, koko vakuuskeskustelu vie terän siitä, mitä oikeasti pitäisi tehdä - ja puhua.

Kuvitellaan hetki, että nuo konkreettiset vakuudet Kreikalta olisivat ihan oikeasti olemassa. Kuvitellaan sitten toinen hetki sitä tilannetta, jossa noihin vakuuksiin joudutaan turvautumaan. No niin, näyttää pahasti siltä, että talous on siinä kohtaa niin solmussa, että mitään maksatuksia mihinkään suuntaan ei kuitenkaan pystytä tekemään. No, ainakin olemme moraalisia voittajia, kun meillä on vakuudet. Mitään niistä ei vain käteen jäänyt.

Kaikki taitavat tietää, että Kreikka ei koskaan eikä ikinä pysty hoitamaan velkojaan? Sivumennen sanoen ei oikeastaan kukaan muukaan tule koskaan maksaneeksi kaikkia velkojaan, mutta eihän tässä siitä ole kysymys. Vaan kysymys on siitä kuinka paljon sitä velkaa on ja ennen kaikkea siitä luotetaanko velanhoitokykyyn. Kreikalle pitää tehdä vielä saneeraukset, puleeraukset ja muutkin matokuurit ennen kuin homma on selvä. Itse järjestelmälle ja sitä hoitaville tahoillekin pitäisi tehdä jotain, mutta siihen ei taideta päästä.

Onhan se toisaalta mukavaa, että me voimme Suomessa keskittyä näihin vakuusuutisiin. Sillä tavoin on oikein leppoisa välttyä vaikeiden asioiden ajattelemiselta. Siis siltä, millä tämä velkakriisi saadaan menemään ohi. Vakuuksilla voidaan välttää vaikeista säästöistä ja niiden suhteesta talouskasvuun puhuminen. Eikä silloin tarvitse ainakaan niin isoilla kirjaimilla puhua kansainvälisten rahoitusjärjestelmien uusimista, eikä pankkijärjestelmän remontista. Puhutaan siis vakuuksista, se on kivaa.

Pitäisikö tästä innostua?

Ensi talvena on presidentinvaalit. Nyt käynnissä olevaa julkisuutta tarkkaillen niistä pitäisi innostua. Povataan hyviä keskusteluja ja värikästä kampanjaa. Radiossa joku puhui jopa kansanvallan voitosta. Just. Ilmeisesti pitäisi innostua?

En ole henkilökohtaisesti koskaan innostunut presidentinvaaleista. Jos saisin päättää, koko instituutio lakkautettaisiin. Hyväksyn, että se on olemassa, kun en kerran saa sitä lakkauttaa. Mutta en kyllä ymmärrä, miksi siitä pitäisi intoilla. Presidentillä on nykyisin vielä vähemmän valtaa kuin perustuslaki edellyttää. Ihmisistä tosin vain on kiva valita se.

Ei kansanvaltaisessa järjestelmässä yksi ihminen voi todella johtaa ulkopolitiikkaa. Kyllä se on kokonaisuus, eikä presidentillä siinä paljon ole merkitystä. Ja ulkopolitiikan pitää palvella muuta kokonaisuutta, ei se ole eikä varsinkaan saa olla mikään salatiede enään näinä päivinä.

Odotan toki innolla sitä, että Niinistö, Lipponen, Väyrynen ja Soini ottavat väittelyissä yhteen. Parempaa tv-viihdettä ei varmaan tässä maassa ole koskaan tehty. Sisällöllisesti en juuri keskusteluilta odota. Kaksi ehdokkaista edustaa sulkeutunutta ja melko iljettävää poliittista näkemystä ja kahden kanssa olen eri mieltä. Ja sitten ne varmaan vielä kinaavat talouskriisistä, josta tuskin saa mitään uutta irti.

Ei en jaksa innostua näistä vaaleista. En yleisesti, enkä varsinkaan näkyvissä olevilla ehdokkailla. Onneksi valittavalla presidentillä ei juurikaan ole väliä. Se on vähän niinkuin Suomen politiikan turhin julkkis. Aion toki äänestää ja todennäköisesti osallistua myös vaalitöihin omalta pieneltä osaltani - kaikki kansanvalta ansaitsee sentään sen. Mutta innostua - ei pysty.