Mustakallion Peten Natopostaus nosti hienoisen innostuksen aiheesta taas tauon jälkeen päälle. Kommenteista ja niiden rivien välistä nousevat esiin ne vanhat aiheet ja teemat, jotka aiheen ympärillä pyörivät.
Kaikille tuttu ongelma on se, että keskustelu aiheesta meno helposti (lähes aina) täysin epä-älylliseksi. Joskus voisi olla kaikkien aiheesta puhuvien ja siitä mielipiteitään esittäen miettiä, miksi näin on.
Ensimmäinen asia ovat kustannukset ja vaatimukset Suomen puolustusjärjestelmälle. Kustannuksista ei tiedetä oikeastaan mitään varmaa, Natolla on se oma bkt osuussuosituksensa puolustusmenoille, mutta sitä eivät läheskään kaikki nykyiset jäsenmaatkaan noudata. Nato suhtautuu peruskriittiisesti myös aluepuolustukseen ja asevelvollisuusjärjestelmään. Tästä huolimatta jäsenmailla - esimerkiksi Virolla - on edelleen molemmat järjestelmät voimassa, vaikka liittyessään siltä periaatteessa edellytettiin niistä luopumista.
Ilmeinen tosiasia on siis se, että puolustuksen järjestämiseen ja siihen liittyviin kustannuksiin on täysin mahdotonta saada varmuutta ennen jäsenyysneuvotteluja, joissa varsinaiset ehdot nousisivat esiin. Ja kuten Viron esimerkki osoittaa, neuvotteluissa saavutetuilla ehdoillakaan ei välttämättä todellisuudessa ole niin kovasti merkitystä.
Toinen asia on Naton funktio ja rooli. Natolle uudet jäsenmaat eivät ole resurssi tai puolustusyhteistyön tehostamisen kysymys. Jäsenmaat hyväksytään puhtaasti poliittisin perustein ja sotilaallinen ulottuvuus on kaukainen sivuseikka. Natolla on tällä hetkellä puolustusyhteistyöhön sidottu poliittisen yhteistyön funktio. On puhtaasti arvotuskysymys, vierastaako sitä, että sotilaallinen toiminta on politiikka tai politiikka sotilastoimintaa.
Muutoinhan Naton toiminta on lähinnä puolustusteknologian standardisoimista ja yhteisiä sotaharjoituksia.
Turvatakuut. Nato antaa periaatteessa yhteiseen puolustukseen sitovat turvatakuunsa jäsenmailleen. Kuitenkin kriisitilanteessa jokainen jäsenmaa päättää itsenäisesti osallistuuko se jonkin toisen jäsenmaan puolustamiseen vai ei. Riippuu täysin valittavista muuttujista ja tarkastelunäkökulmasta millaisen riskianalyysin erilaisille tulevaisuusvaihtoehdoille laskee vai ei ja mihin olettaa aseiden ja niiden käyttäjien missäkin tilanteessa riittävän. Tai mitkä alueet näkee sellaisiksi, joita tositilanteessa oltaisiin valmiita puolustamaan.
Sama pätee turvallisuuteen liittyviin syihin liittyä tai olla liittymättä. On täysin arvotuskysymys millaisena turvallisuusympäristön kehityksen haluaa nähdä. Lienee selvää, että juuri tällä hetkellä nykytodellisuudessa Suomella ei ole turvallisuusvajetta, koska kukaan tai mikään ei meitä laajamittaisesti uhkaa. Tulevaisuuteen liittyen voi esittää uskottavia perusteluja sekä uhkan kasvamisen että vähenemisen puolesta.
Nato ja yhdysvallat. Nato on periaatteessa demokraattisesti toimiva järjestö, kaikilla jäsenillä on yhtäläinen äänivalta ja oikeus omaan päätöksentekoon. Tosiasia on kuitenkin se, että kaikki Nato-operaatiot toteutuvat vain ja vain jos Yhdysvallat on mukana. Se johtuu siitä käytännöllisestä syystä, että se on ainoa jäsenmaa, jolla on riittävästi kuljetuskalustoa siirtämään joukkoja edes minkäänlaisella aikataululla kohdepisteeseen.
Miten keskustella asiasta, josta faktoja on kovin vähän ja kannat riippuvat täysin valittavista arvotuksista, muuttujista ja näkökulmasta. Toisaalta: ei tosiasioista voi riidellä, mielipiteistä voi.
4 kommenttia:
Tasokas ja maltillinen teksti, bravo! Juuri tällä tavalla tätä debattia tulisi käydä iänikuisen jankkaamisen sijaan. On itse asiassa aika jännää kuinka tietyt kysymykset ovat akuutteja, toiset kroonisesti agendalla, kolmannet erittäin konkreettisia ja tärkeitä ja jotkut muut lähes filosofisia. Koska keskustella ja mistä? Debatti on jatkuvaa, mutta toimet on priorisoitava.
No, vaikka lähitulevaisuuden suhteen tällä kysymyksellä ei suuren suurta merkitystä ole, niin parhaimmillaan siitä käytävä keskustelu laajenee ja rönsyilee muuten kiinnostavaksi.
Niin, siis mihin sillä epä-älyllisyydellä nyt viitattiinkaan?
Ja miksi on vaikeaa keskustella poliittisesta kysymyksestä, kuten sotilaallinen liittoutuminen, vaikka faktoja olisikin riittämätön määrä? Niinhän niitä on melkein kaikkien muidenkin päätösten kohdalla. Eikä poliittisia päätöksiä kuitenkan tehdä vain faktojen perusteella.
Turvatakuiden pitämisen suhteen olisin itse optimistisempi. Luulisin että kv tilanteen kiristyessä (huom, vahvasti hypoteettinen ajatus) Nato korostaisi keskinäisten turvatakuidensa merkitystä ennakoivasti ja nimenomaisesti uudistaisi puolustusliiton keskinäisen sitoumuksen.
Ei-suursota -tilanteessa Natolla ei olisi mitään syytä ole pitämättä turvatakuista kiinni ja suursota -tilanteessa sen on pyrittävä korostamaan takuiden merkitystä äärimmilleen ennaltaehkäisevässä mielessä.
Ainoastaan toteutuneen, valloilleen pääseen uuden suursodan tilanteessa Naton turvatakuut voisivat raueta mutta mielestäni meidän ei tule enää varautua puolustuspolitiikassa uutta suursotaa varten.
Epä-älyllisyys tässä kysymyksessä liittyy siihen, että noista mainitsemistani kohdista ruvetaan helposti "keskustelemaan", niin että henkilö A sanoo naton tulevan niin ja niin kalliiksi mihin B vastaa ettei se tule ja niin edelleen. Sivuutetaan tosiasiat ja keskustellaan niiden ohi, pelkästään tunnepohjalta, mukaälyllisyyden verhon suojissa.
Tämä eroaa esimerkiksi keskustelusta aktiivisesta työllisyyspolitiikasta, jossa kokoomus tuomitsee työllistämistoimet, koska ne eivät synnytä (tarpeeksi) pysyviä työpaikkoja, ja sd vastaa, että väliaikaisellakin työllistymisellä on paljon inhimillistä merkitystä. Keskustellaan perusteista ja näkökulmista.
Turvatakuut ovat se keskeinen pointti. Mikä on se rajoitettu uhka, johon Suomi tämän vakuutuksen voisi tarvita? Sellaista sisäsyntyistä tai terroriin liittyvää uhkaa, josta emme yksin selviäisi on vaikea kuvitella (tai pystyy sen kuvittelemaan, mutta todennäköisyydet ovat melko marginaalisia). Kahdenkeskinen sotatila taas voi käytännöllisesti liittyä vain yhteen tahoon (keltainen A2 tulee idästä ;) ), Skenaariot tähän pelkästään kahdenvälisenä ovat melko pienet?
Toisaalta kysymyksen voisi asetella myös niin päin, että mikä on Suomen moraalinen vastuu olla yhteisesti puolustamassa "läntisten demokratioiden" liberaalia yhteiskuntajärjestelmää, mahdollisten hyökkäystilanteiden sattuessa, eli olla turvatakuiden antajana niiden sijaan. Tätä ei ole meillä juurikaan käyty läpi.
Tuohon Petterin kommentin viimeiseen kappaleeseen liittyvää kysymystä sivutaan myös silloin, kun puhutaan Suomen osallistumisesta kansainväliseen kriisienhallintaan. Jos olemme olleet sillä kannalla, että yhteisesti hyväksyttyjen yleisten inhimillisten arvojen kannalta on tarkoituksenmukaista lähettää joukkoja kriisipesäkkeisiin, en näe mitää perusteita sille että itse jäisimme sellaisista operaatioista sivuun.
Toinen huomio koskee sitä, kannattaako jäseneksi liittyä organisaatioihin jotka eivät ole kovin toimivia tai joiden toiminnassa on ainakin paljon arvosteltavaa. Jos vastaus on ei, ei Suomen olisi tullut liittyä jäseneksi Euroopan Unioniin, eikä varsinkaan YK:hon. Avainkysymys minusta on se, onko kansainvälinen organisaatio sellainen jonka idean ja arvopohjan voimme suurinpiirtein hyväksyä ja jota siten voisimme jäsenenä olla kehittämässä? Itse alan kallistua sille kannalle, että Nato voisi olla sellainen.
Lähetä kommentti