Kirjan LUMO (52 kuvaa Korsosta)

Pahasti näyttää siltä, että muuta blogimerkinnät eivät ota syntyäkseen. Mutta aloitettu Korso-sarja jatkaa, tottakai. Koska on luvattu ja koska on päätetty. Sitä paitsi tämä on hauskaa - ja mielenkiintoista.

Olen pohtinut, että miten käsitellä Lumon monitoimikeskus. Riittääkö siihen yksi kuva, miten tätä monipuolista rakennusta voi kuvata? Samoissa tiloissa toimii kirjasto, liikuntatilat, lukio, ravintola, yhteispalvelupiste, nuorisopalvelut ja tilat ovat vielä vuokrattavissa. Toiminnan keskus - ja viimeinen uudistus, jota Korsoon tehty.

Kuva 4/52. Kirjan lumo Lumon kirjastossa

Voi olla, että yksi kuva ei riitä, mutta lopulta tämä oli selvä. Minulle Lumo on ennenkaikkea kirjasto, siellä käyn eniten. Kirjan lumo on valtava ja Korsossa sen huutoon vastaa, niin, Lumo. Kirjasto laitoksena edustaa minulle ennen kaikkea sivistystä, vaikka käytänkin sen palveluita nykyisellään eniten viihtymiseen.

Lennä, lauta, lennä (52 kuvaa Korsosta)

Uutta kaupunkikulttuuria? Rouheaa urbaania toimintaa? Mene ja tiedä, mutta minusta se, mitä Sokevahallilla tapahtuu on sekä hienoa yritystoimintaa, että sellaista vireyttä, jota Korso tarvitsee. 

Kuva 3/52. Sokevahallin uutta elämää

Entinen Sokeva on saanut uuden elämän ja muutamakin nuorempi sukupolvi on saanut paikasta ihan uuden käsityksen.

Baarien maa (52 kuvaa Korsosta)

Ai, baariin? Korsossa? No problem! Tai ehkä baarien määrä saattaa olla se problem.

Kaksi yhdestätoista

Jos nimittäin olen oikein laskenut, niin Korson keskustassa on tällä hetkellä 11 baaria/ravintolaa, 9 pizzapaikkaa ja peräti 1 kahvila. Yhdestätoista on 2 "oikeaa" ravintolaa, jotka menevät ruoka edellä.

Pizzapaikkoja löytyy keskusta-alueen ulkopuolelta lisäksi ainakin kolme, Nikinmäestä, Leppäkorvesta ja Kulomäestä. Baareja löytyy ainakin yksi, Mikkolasta. Jos jotain on jäänyt listasta pois, saa kertoa. Hämmästyttävää on ehkä se, että kiinalaista tai yleisaasialaista ruokaa ei Korsossa tarjota.

Oleellinen pointti on kuitenkin se, että tarjonta on varsinkin keskuksessa runsasta, suorastaan ylitsevuotavan sellaista. Tarjonta on tietysti aina jossain suhteessa kysyntään, mutta ei voi välttyä kysymästä onko tuettu sellaista kehitystä, joka olisi mahdollistanut monipuolisempien palvelujen kehittymiseen?

Korso - Baarien maa.

Miten saada järjestön asiantuntijat innostumaan?

Minulla on ongelma. Käsittääkseni muillakin on sama ongelma. Järjestön asiantuntijat on vaikea saada innostumaan sosiaalisen median hyödyntämisestä. Tilanne on ehkä vielä aavistuksen kimurantimpi kuin yrityksillä. Niissä myynti kannustaa helposti.

Tiedän, pitää tehdä ainakin seuraavat:
- Näytä somen hyödyt, mitä hyötyä siitä on kullekin asiantuntijalle
- Näytä organisaation hyödyt, mitä hyötyä tästä on järjestölle
- Sitouta johto, sen avulla voidaan operoida muiden kanssa
- Somesta pitää tulla osa työtehtäviä ja rutiineja.
- Innosta ja innostu

Ainakin omassa organisaatiossa ollaan siinä vaiheessa, että sosiaalisen median palveluissa ollaan varsin kohtuullisesti läsnä. Seuraavaksi pitäisi ylittää se kynnys, että mukaan saadaan enemmän osallistuvia sisällöntuottajia.

Sisältö ei sinällään ole ongelma, sitä tuotetaan paljon. Haaste on siinä, miten sitä tuottavat ihmiset saadaan aidosti mukaan vuorovaikuttamaan. Ja levittämään sanaa(nsa).

Olen päätynyt siihen, että rimaa ei voi nostaa hirvittävän korkealle. Pitää keskittyä saamaan muutama keskeinen ihminen mukaan ja murehtia laajasta kulttuurista vasta sen jälkeen. Ja ehkä käy niin, että jokainen innostunut levittää uutta virtaa ympärilleen.

Ja toisaalta, jostain pitää löytää järjestössä(kin) ne voimavarat, joilla varmistetaan se, että on joku joka innostuu ja innostaa, tukee ja auttaa.

Miten sinä innosta asiantuntijat toimimaan somessa?

Suomen suurin omakotialue (52 kuvaa Korsosta)

Tadaa, tättärää ja niin edespäin. Fanfaarit ovat paikallaan. Siis minulta minulle itselleni. Blogissani alkaa uusi sarja: 52 kuvaa Korsosta. Ei ole vaikea arvata mistä on kysymys?

Kuvia tulee 1 per viikko eli lyhellä matematiikallani se tekee yhteensä 52 vuoden aikana. Kuvissa painottuu oma kokemukseni, tietysti. Tuleeko koko Korso esitellyksi? Tuskin. Ainakin osa minun näkökulmaani ehkä.

Korso on yksi niitä kapunginosia Suomessa, jonka suuri osa suomalaisista tietää. Näin ainakin korsolaisena kuvittelen. Kuvittelen myös, että mielikuva Vantaan Korsosta on ihan jotain muuta kuin todellisuus.

Olen kuullut, että Korso on Suomen suurin omakotialue. En tiedä onko tämä fakta, mutta suuri sellainen se on. Asukkaita on lähes 30 000, varsin hyvän kokoisen suomalaisen kaupungin verran siis. Näistä valtaosa pientaloissa.

52 Kuvaa Korsosta 1. Näkymä Nikinmäen osakaupunginosasta.

Kun minä puhun Korsosta, tarkoitain Korson suuraluetta. Näin se täällä käsitetään. Korson suuralue käsittää kuitenkin 9 kaupunginosaa: Matari, Korso, Mikkola, Metsola, Leppäkorpi, Jokivarsi, Nikinmäki, Vierumäki ja Vallinoja. Vuoden aikana tulee vähintään yksi kuva, jokaisesta.

Kun muutin alueelle, en kokenut itseäni korsolaiseksi. Identioidun asuinpaikkaani, en vielä ollut sisältynyt, että kaikki edellisen kappaleen alueet sisältyvät tähän yhteen kokonaisuuteen. Nykyisin olen kyllä jo ylpeä korsolainen.

Olen palaamassa ellen jopa palannut

Blogi palaa rikospaikalle. Kirjoittamisen tuska on yltynyt, mutta muut kiireet ovat pitäneet sen hiljaisena. Samalla tosin on ollut tuska siitä, että millainen blogi tästä tulee. Mistä minä kirjoitan, mihin minä keskityn.

Olen ostanut sen vokaalin, että blogin pitäisi keskittyä johonkin asiaan. Sellainen kiinnostaa ja kerää lukijoita. Minulla on sanottavaa viestinnästä ja markkinoinnista - etenkin järjestöjen kohdalla. Haluan kommentoida yhteiskuntaa ja politiikkaa. Haluan kertoa asioista kuvin.

Ovatko nämä yhdistettävissä? Mene ja tiedä. Koska tarkoitukseni ei ole kerätä lukijoita väkisin, vaan kirjoittaa siitä, mikä minua kiinnostaa, annan jatkon muokkautua sen mukaan, mikä hyvältä tuntuu.

Somekurssilla

Herätetään blogi henkiin somekurssin johdosta. Minä vedän kurssia. Hyvä syys siis kirjoittaa itse.

Aiheena on sosiaalinen media ja ammattiyhdistysliike. Miten ayliike voi hyödyntää sosiaalista mediaa? Vinkkejä otetaan vastaan. Oma näkökulma on se, että aytoiminta on viestintää - hyvin pitkälle. Silloin kaikki viestintävälineet pitää olla käytössä

Vaikea valinta

En ole vielä äänestänyt presidentinvaalien toisella kierroksella. Luulen, että olen valintani tehnyt, mutta emmin kuitenkin edelleen. Ja sivumennen sanoen, vaihtoehtoja on aina kolme tässä äänestystapauksessa. Tyhjän äänestäminen on äänestämistä - se on kannanotto. Äänestämättömyys on pelkkää laiskuutta tai tyhmyyyttä.

Myönnän, että osin se johtuu siitä onnettomasta tosiseikasta, että ehdolla ei enää ole minkään sortin sosialidemokraattia tahi muunlaista sosialistia.

Ja se on se perusongelma. Miten tehdä valinta kahden oikeistolaisen ehdokkaan välillä? Pidän vihreitä (melko) porvarillisena puolueena, kokoomuksen kohdalla ei tarvitse edes mainita. Ja tämä pätee nimenomaan, kun tarkastellaan oikeisto-vasemmisto jakoa talouspoliittisesti. Ja etenkin suomalaisista vihreistä tämä näyttää pätevän, kansainväliset esimerkit todistavat enemmän toiseen suuntaan.

Vaakaa kallistaa hitusen kokoomuksen suuntaan se, että he ovat enemmän yhteisöllisyyden perään kuin vihreät. Vihreiden äärimmäinen individualistisuus on puolueen pahin helmasynti. Olen vakaasti sitä mieltä, että sekä toimivat yhteiskunnalliset ratkaisut että yksilöiden hyvinvointi ja onnellisuus ovat yhteisöllisiä - eivät yksilöllisiä - ratkaisuja. Kokoomuksen kyläyhteisöllinen konservatiiviyhteisöllisyys ei ole hyvä asia sekään, mutta parempi kuin puhdas yksilöllisyysoppi, jota vihriät tuntuvat edustavan.

Molempia ehdokkaita epäilen vahvasti Naton salarakkaiksi. Ihan sama mitä ovat vaalikoneisiin vastanneet, mutta mennyt evidenssi näyttäisi todistavan, että molemmat kannattavat mieluummin kuin vastustavat. Todettakoon, että henkilökohtaiesti en vastusta natoa, vastustan sotilaallisen liittoutumisen logiikkaa ylipäätään. Silläkään on paha eroa tehdä ehdokkaiden välille.

Suvaitsevaisuus ja avoimuus on yksi eron tekijä. Vaikka en pidä nyt käytetystä retoriikasta, jossa homo on automaattisesti vapaamielinen ja suvaitsevainen, niin Haavisto taitaa sitä olla ihan oikeasti. Niinistö ei ehkä niinkään. Nämä ovat arvoja, joita kunnioitan, joten iso piste Haavistolle.

Niinistö on esitellyt näkemystään vahvasta presidentistä, joka sorkkii myös sisäpolitiikkaa. Haavisto on antanut kuvan enemmän ulkopoliittisesta vaikuttajasta. Vahvaa presidenttiä en halua, enkä usko Suomen sellaista tarvitsevan, joten siitäkin menee piste Haavistolle.

Vaikka periaatteessa on melko sama, kuka on Suomen presidentti ja kaikkein mieluiten haluaisin koko instituution lakkautettavaksi, niin eiköhän se valinta ole tällä selvä.

Haavisto saa näissä vaaleissa minun ääneni.

Vahvan johtajan kaipuu

Aloitetaan tosiasioilla: vahvan johtajan kaipuu on kaipuuta diktatuuriin. Se on kaipuuta siihen, että joku vapauttaa meidät päättämisen taakasta. Että joku on niin vahva, että hänen päätöksensä menevät läpi, että hän voi johtaa. Valitettavasti viisaus ei kuulu välttämättä pakettiin.

Aihe nousee aina presidentinvaalien alla esiin. "Suomalaiset kaipaavat vahvaa johtaa" -väitettä tiputellaan  vähän väliä. Eikä ole ihan ennen kuulumatonta, että esitetään Kekkosviittauksia. Väite esitetään siksi, että se on helppoa. Ei siksi, että se olisi totta.

Vahvan ehdokkaan suosio on kovin helppo selittää sillä, että tässä näkyy perinteinen vahvan johtajan kaipuu. Se on paljon helpompaa kuin lähteä selittämään niitä henkilökohtaisen suosion syitä, joita kulloisellakin keulakandidaatilla saattaa olla. Puhumattakaan niistä yhteiskunnallisista ilmiöistä, joita näiden takana saattaa olla. Saattaa olla siitä huolimatta, että presidentivaalit ovat käytännössä politiikan viihdettä. Sitä sirkushuvia osuutta.

Ei kukaan oikeasti diktatuuria kaipaa. Vahvaan johtajuuteen kyllästytään aika nopeasti, vaikka sen perään saatetaan kaffepöytäkeskusteluissa kaivatakin. Ajatellaan vaikka työpaikkaa, jossa on kaksi pomoa. Toinen komentaa persoonansa voimalla, runnoo päätökset läpi auktoriteetillaan ja pitää sitä kautta kaikki langat käsissään. Toinen johtaa keskustellen, yhdessä muiden kanssa, toimien osana työyhteisöä - mutta johtaa kuitenkin. Ei tarvinne arvuutella kumpaa arvostetaan enemmän.

Vaikka minusta katsoen paras presidentti olisi sellainen, joka ei olisi presidentti. Menemättä kuitenkaan henkilöihin tässä kohtaa, vaan viittaamalla koko instituutioon. Presidentinviran saisi lakkauttaa. Sitä nyt ei kuitenkaan ole vielä lakkautettu, joten pakkohan siihen on joku valita. Ja mielellään tietysti hyvä tai ainakin pienin paha.

Jos pienen pyynnön saa esittää - ja saahan sen, vaikutus on toinen juttu - niin toivosin ettei valita ainakan ketään joka haluaa olla vahva johtaja. Keulakuvaksi riittää pienempikin johtaminen.

Mistä minä puhun, kun puhun kirjoittamisesta?

Otsikkokin on varastettu, enkä edes puhu, vaan kirjoitan. Varkaus tosin on tahallinen, koska se liittyy yhteyden kautta siihen, miksi bloginin tulisija on viilennyt, ellei peräti kylmennyt. Kirjoittaminen on ollut sekä tapani ilmaista mielipiteeni, että ehkä ihan pikkariikkiseltä osin tavoitteena on ollut saada keskusteluakin aikaan. Varsinainen heavy-duty substanssi, poliittinen mielipiteen ilmaisu, on vain ollut kovin vähissä.

Tämä pakottaa pohtimaan, että onko minulla enää kirjoitettavaa. Vieläkö haluan ylläpitää areenaa tätä varten, haluanko vaikuttaa johonkin, haluanko tulla kuulluksi - onko minulla ylipäätään sanottavaa? Otsikkovarkaus on kirjasta "mistä minä puhun, kun puhun juoksemisesta". Se viittaa siihen, että kirjoittamiseni on keskittynyt tuonne elämäntapablogin puolelle. Seki on liikkumassa koko ajan enemmän juoksublogin suuntaan.

Periaatteelliset mielipiteeni olen ilmaissut tässä blogissa jo moneen kertaan. En tiedä mitä uutta tai edes miten uudella tavalla sanottavaa minulla on uskonnoista, puolueista, idelogioista ja niin edelleen. Tai kai tuota aatepuolta voisi käydä aina uudelleen läpi, mutta siitä pirusta tulee helposti aika puuduttavaa.

Ja ajankohtainen poliittinen kommentointi sitten. Siinäpä se. En enää ole kovin aktiivisesti aktiivinen poliitikko, kunhan taustalla osallistun. Ehkä en siksi ole niin syvällä asioissa, että olisi - ainakaan rakentavaa - sanottavaa. Tietolähteet kyllä ovat entiset, sen puolesta voisi kommentoidakin. Huomaan vain kyynistyneeni kovastikin politiikan mahdollisuuksien ja etenkin sosialidemokraattisen politiikan suhteen. Enkä jaksaisi tai edes haluaisi pelkästään ilkeillä vinoilla. Vaikka toki silläkin on paikkansa.

Enemmän voisi ehkä kirjoittaa työmarkkinapolitiikasta, sillä siitä ei todellakaan kirjoiteta tarpeeksi tai ainakaan tarpeeksi viisaita. Ikä tosin tekee varovaisemmaksi, en ehkä enää ihan niin avoimesti lähtisi tuulettelemaan työhöni liittyvistä asioista kuin joskus ennen. Toisaalta, siellä ne vanhatkin tuulettelut ovat verkossa, joten kannattako tuota enää säästellä.

Alunperin tämä blogi oli henkilökohtaisempi, arki oli vahvemmin mukana. Se puoli on karsiutunut kokonaan pois, enkä ole juuri kuningaslajistakaan juuri ole kirjoittanut. Ehkä ilo kirjoittamiseen löytyisi sitä kautta?

Mene ja tiedä. Klikkaanko raksia ja poistan blogin? Vai löydänkö suunnan ilmaisulleni?

Pelastetaan edes pankit?

(Taas) nyt on pelastatettu pankkeja. Isolla rahalla. Sinun rahoillasi, minun rahoillani - tällä meidän yhteisellä rahallamme, jota veroilla kerätään. Kiva. Kai.

Jossain vaiheessa on ilmeisesti aika isolla yhteisellä joukolla päätetty, että pankkijärjestelmä on liian arvokas yhteiskunnillemme, jotta se voisi joutua kärsimään. Näytää vielä siltä, että on päätetty, että kunhan yksittäinen pankki on tarpeeksi iso, nekin ovat liian arvokkaita kärsimykseen. Olisi mukava nähdä pöytäkirja.

En suoraan sanottuna ymmärrä, miksi yksikään pankki ei saisi mennä nurin. Jos markkinat eivät ole lopullisessa kaaoksessa, niin sen omistamille lainoille löytyy taatuusti ostaja. Todennäköisesti velalliset eivät ehtisi kuin säikähtää ennen kuin veloilla olisi uusi isäntä. Kai pankkikin on yritys, joka voi tehdä myös konkurssin lainsääteisessä järjestyksessä.

Vielä vähemmän ymmärrystä omaan sitä kohtaan, että pankkeja pelastetaan vastikkeetta. Jos kerran päätetään pelastaa jokin pankki veronmaksajien rahoilla, niin miksi siltä ei voi vaatia mitään vastikkeeksi. Pankki voisi luovuttaa osakkeitaan siitä hyvästä, että sitä tuetaan. Siis "pääomitetaan" niin kuin hieno termi nyt kuuluu, vaikka pelastuspaketista siinäkin on kyse.

Ai, haiskahtaan sosialisoinnilta? Sitäkö markkinoilla siis tehdään joka päivä? Annetaan rahaa vastikkeeksi osakkeista. Jotenkin olen käsittänyt, että niin tämä homma toimii. Jos joku pelkää valtio-omistajaa, niin pelätköön sitten. Ehkä siinä olisi tarpeeksi pelotetta sitten pankeille laittaa asiansa nopeammin kuntoon. Pelastuskortti olisi olemassa, mutta sillä olisi hintansa.

Jos pankkeja pelastetaan, niin pitää osata vaatia vastinetta. Muuten niitä saadaan pelastaa jatkossakin. Lapsikin oppii, että saa käyttäytyä miten vaan, jos siitä ei rangaista.

Voitaisiinko jo lopettaa vakuuspuheet?

Kreikan valtiovarainministeri kertoi tänään maansa parlamentille, että vakuusasiaan löytyy Suomen kanssa ratkaisu. Kaveri kertoi, että Kreikka ymmärtää asiaan liittyvät lainopilliset ja muut hankaluudet. Saivartelija kuitenkin haluaa nyt huomauttaa jostakin.

Se huomautus liittyy siihen, että Kreikalla on useita kymmeniä miljoonia dollareita lainaa, joka on laskettu liikkeelle Englannin lain alaisena. Kyseinen saari tunnetaan kohtuullisen hyvin näissä finanssipiireissä ja on siksikin yleinen paikka valtioiden ja yhtiöiden lainoille.

Pikku probleemi syntyy vain siitä, että näissä lainoissa on klausuuli, joka sanoo, että

"So long as any note remains outstanding, the Republic shall not create or permit to subsist any mortgage, pledge, lien, or charge upon any of its present or future revenues, properties or assets to secure any external indebtedness,’"

Mitä ilmeisemmin Suomelle annettavat vakuudet tulisivat ensijaisiksi suhteessa mainittuihin tuloihin - muodostuisi senioriteetti. Tämä rikkoisi tätä lainattua klausuulia vastaan. Se taas tarkoittaisi sitä, että nämä lainat menisivät maksettaviksi heti.

Ja pam. Ketjureaktio on valmis. Kreikan muut lainat romahtavat täysin ja muodostunut riskilisä pistää dominot kaatumaan ketjussa siellä Välimeren rannalla. Raha kallistuu ja sekä yritykset, että lainaiset kotitaloudet ovat vaikeuksissa. Ja riski tähän on mitä ilmeisemmin todellinen.

Joten haluaisin, että tätäkin ja mahdollisia muita vastaavia tähän vakuusjärjestelyyn liittyviä asioita käsiteltäisiin sekä poliitikkojen puheissa, että julkisuudessa. Lisäksi haluaisin, että lopetettaisiin nyt tämä turhanaikainen vakuuksilla vääntäminen ja alettaisiin ratkaisemaan tätä kriisiä - myös me täällä, omalta osaltamme.

Kyllä, SDP varmaan ottaa poliittisen tappion, jos sanotaan, että "hitto, tämä ajatus näistä vakuuksista ei nyt oikein toimi. Hylätään se". Mutta ei kai sillä pitäisi olla mitään merkitystä, jos asioiden hoitamisessa päästään eteenpäin?

Vakuus, oi pyhä vakuus

Ja tänään saamme kuulla ilosanomaa siitä, että rahoillemme saadaan konkreettisia vakuuksia etelän kuumilta mailta. Anteeksi, jos en nyt oikein jaksa innostua näistä uutisista. Ensinnäkään, en oikein jaksa pitää näitä vakuuspuheita muuna kuin poliittisena retoriikkana. Toisekseen, koko vakuuskeskustelu vie terän siitä, mitä oikeasti pitäisi tehdä - ja puhua.

Kuvitellaan hetki, että nuo konkreettiset vakuudet Kreikalta olisivat ihan oikeasti olemassa. Kuvitellaan sitten toinen hetki sitä tilannetta, jossa noihin vakuuksiin joudutaan turvautumaan. No niin, näyttää pahasti siltä, että talous on siinä kohtaa niin solmussa, että mitään maksatuksia mihinkään suuntaan ei kuitenkaan pystytä tekemään. No, ainakin olemme moraalisia voittajia, kun meillä on vakuudet. Mitään niistä ei vain käteen jäänyt.

Kaikki taitavat tietää, että Kreikka ei koskaan eikä ikinä pysty hoitamaan velkojaan? Sivumennen sanoen ei oikeastaan kukaan muukaan tule koskaan maksaneeksi kaikkia velkojaan, mutta eihän tässä siitä ole kysymys. Vaan kysymys on siitä kuinka paljon sitä velkaa on ja ennen kaikkea siitä luotetaanko velanhoitokykyyn. Kreikalle pitää tehdä vielä saneeraukset, puleeraukset ja muutkin matokuurit ennen kuin homma on selvä. Itse järjestelmälle ja sitä hoitaville tahoillekin pitäisi tehdä jotain, mutta siihen ei taideta päästä.

Onhan se toisaalta mukavaa, että me voimme Suomessa keskittyä näihin vakuusuutisiin. Sillä tavoin on oikein leppoisa välttyä vaikeiden asioiden ajattelemiselta. Siis siltä, millä tämä velkakriisi saadaan menemään ohi. Vakuuksilla voidaan välttää vaikeista säästöistä ja niiden suhteesta talouskasvuun puhuminen. Eikä silloin tarvitse ainakaan niin isoilla kirjaimilla puhua kansainvälisten rahoitusjärjestelmien uusimista, eikä pankkijärjestelmän remontista. Puhutaan siis vakuuksista, se on kivaa.

Pitäisikö tästä innostua?

Ensi talvena on presidentinvaalit. Nyt käynnissä olevaa julkisuutta tarkkaillen niistä pitäisi innostua. Povataan hyviä keskusteluja ja värikästä kampanjaa. Radiossa joku puhui jopa kansanvallan voitosta. Just. Ilmeisesti pitäisi innostua?

En ole henkilökohtaisesti koskaan innostunut presidentinvaaleista. Jos saisin päättää, koko instituutio lakkautettaisiin. Hyväksyn, että se on olemassa, kun en kerran saa sitä lakkauttaa. Mutta en kyllä ymmärrä, miksi siitä pitäisi intoilla. Presidentillä on nykyisin vielä vähemmän valtaa kuin perustuslaki edellyttää. Ihmisistä tosin vain on kiva valita se.

Ei kansanvaltaisessa järjestelmässä yksi ihminen voi todella johtaa ulkopolitiikkaa. Kyllä se on kokonaisuus, eikä presidentillä siinä paljon ole merkitystä. Ja ulkopolitiikan pitää palvella muuta kokonaisuutta, ei se ole eikä varsinkaan saa olla mikään salatiede enään näinä päivinä.

Odotan toki innolla sitä, että Niinistö, Lipponen, Väyrynen ja Soini ottavat väittelyissä yhteen. Parempaa tv-viihdettä ei varmaan tässä maassa ole koskaan tehty. Sisällöllisesti en juuri keskusteluilta odota. Kaksi ehdokkaista edustaa sulkeutunutta ja melko iljettävää poliittista näkemystä ja kahden kanssa olen eri mieltä. Ja sitten ne varmaan vielä kinaavat talouskriisistä, josta tuskin saa mitään uutta irti.

Ei en jaksa innostua näistä vaaleista. En yleisesti, enkä varsinkaan näkyvissä olevilla ehdokkailla. Onneksi valittavalla presidentillä ei juurikaan ole väliä. Se on vähän niinkuin Suomen politiikan turhin julkkis. Aion toki äänestää ja todennäköisesti osallistua myös vaalitöihin omalta pieneltä osaltani - kaikki kansanvalta ansaitsee sentään sen. Mutta innostua - ei pysty.

Ääriliikkeet ja pahuus

Miten voi kirjoittaa kriittisesti pahuudesta ja siihen liittyvistä ilmiöistästä? Jos joku saa sen käsityksen, että et tuomitse varmasti ja horjumatta pahantekijöitä, niin sinut pian julistetaan sellaiseksi. Pahuutta pitää toki vastustaa - mutta ei sitäkään hinnalla millä hyvänsä.

Vaikka en edelleenkään voi käsittää sitä, mitä Norjassa tapahtui, en myöskään voi täysin ymmärtää siitä auennutta keskustelua ja liikehdintää. On tiettyjä arvoja ja asioita, joita minusta ei voi heittää ikkunasta, vaikka se pahuus, mitä vastaan noustaan, onkin käsittämättömän suuri.

Yksi esimerkki. Helsingissä oli tässä päivänä muutamana tämä "hiljaisuuden rikkomisen päivä". Todettaakoon nyt varmuuden vuoksi, että asia on sinällään hyvä. Kuuntelin vain ihmeissäni sitä, kun eduskuntatalon portailla huudettiin "ei ääriliikkeille, ei ääriliikkeille!".

Henkilökohtaisesti en pidä mistään äärimmäisistä mielipiteistä, minusta ne ovat aina pielessä. Mutta yhtä paljon olen sitä mieltä, että kaikilla on oikeus mielipiteisiinsä ja näkemyksiinsä, kunhan eivät vahingoita muita tai pyri mielipiteensä ilmaisumalla saamaan muita vahingoittamaan niitä kolmansia muita. Eivät kaikki ääriliikkeet ja äärimmäiset mielipiteet väistämättä synnytä väkivaltaa, en ainakaan usko.

Jos vaikkapa kannattaa äärimmäistä sananvapautta, syntyykö sen varjolla murhia? Minusta ei. Toisaalta jokainen suljettu liike näyttäisi aina herättävän ahdistusta ja synkkyyttä. Muuta on vaikea päätellä, kun tarkastelee vaikkapa uskonnollisia lahkoja. Mutta avoin ääriliike ei tunnu mahdottomalta sekään.

Ehdoton ei väkivallalle. Ei kuitenkaan tuomita sellaisia asioita, jotka eivät väistämättä itsessään ole pahoja. Se on vaarallinen tie.

Kataisen giljotiini

Nyt tässä jännitetään, että leikataanko Katainen vai leikkaako Katainen. Kyse voisi olla valtion menojenkin leikkauksesta, mutta niitä mitä ilmeisemmin ollaan silpomassa jo yhteistuumin. Sekin kyllä hirvittää, mutta ei mennä siihen nyt.

Kun kerran ollaan rakentamassa käytännössä ainoaa mahdollsita hallituskokoonpanoa, niin tällä toisella kierroksella jännitetään, että kenen lauluja lopussa lauletaan. Tihkuneet tiedot kertovat, että kokoomus on joutunut polvilleen arvonlisäveroasiassa. Siitä on maksettu joku hinta: ehkä asuntolainojen verovähennyksen poisto, ehkä valtion romuttamis eli nk. tuottavuusohjelman jatkaminen.

Eli karkeasti on kyse siitä, haluavatko muut enemmän tai vähemmän hallitukseen kuin kokoomus. Toisaalta kukaan - paitsi ehkä persut - eivät halua uusia vaaleja, joten kaikkien intresseissä on yhteinen hallitus. Leikkaako Kataisen giljotiini muiden poliittiset tavoitteet sipaleiksi vai kastroiko Katainen sillä itsensä ja puolueensa.

Itse veikkaan, siis puhtaasti veikkaan, että kokoomus on valinnut taktiikan, jossa se antaa periksi kaikilla rintamilla. Vastapainoksi se aikoo tehdä käytännön elämästä muille helvettiä ja hallita sitä (likaisten)käytäväpelien kautta, jossa sen avustajat ovat mestareita.

Konsensus on kuollut, eläköön konsensus!

Ja uutisia Suomesta: Hallitusneuvotteluissa on tapahtunut yllättävä käänne, kun taas yksi puolue kertoi, että se vetäytyy neuvotteluista ainakin siksi aikaa, kun toinen puolue on miettinyt uudelleen ja lainaakin sille lelujaan. Sillä välin hiekkalaatikon reunalta raportoidaan, että kolmas puolue on edelleen maassa itkupotkuraivareissa, kun sen ei annettu olla pomo. Keinujen luona on kuulemma tapahtunut onnettomuus neljännen pudottua keinusta ja lyötyä päänsä. Kiitos ja näkemiin.

Näyttää pahasti siltä, että vaalien jälkeen on menettety suomalaisen politiikan tärkein voimavara. Se on yhteistyö ja hyvät suhteet, kompromissihaluisuus. Konsensus. Se on ominaisuus, joka luonnehtinut koko yhteiskunnallista elämäämme poliitikan kamareista elinkeinoelämään. Ymmärrys siitä, että pärjätäkseen tämän kokoisen maan ei ole vara riidellä, vaan sopia.

Kyllä, se on ollut tylsää ja väritöntä. Mutta historia todistaa, että se on ollut enimmäkseen tehokasta. Mitä yksipuolisempi hallituspohja, sen kehnommat tulokset, kuten porvarihallitusten(kin) tulokset osoittavat. Konsensus on (ollut) vahvuus.

Kun nyt puhutaan jääkausista ja välirikoista, niin liian kevyesti ollaan kuittaamassa arvokkainta poliittista pääomaamme. Ymmärrän kyllä, että tilanne on todellinen, mutta silti. Tulevaisuus näyttää paljon ikävämmältä, jos jatkuva ristiriitaisuus ja riitely on meidän(kin) tiemme.

Toisaalta, voi olla että suomalainen konsensus kestää tämän välinäytelmän ja ykskaks ollaan palattu entiseen. Se voi olla mahdollista. Mutta jos konsensus kuolee nyt, niin uuteen selllaiseen en ihan heti jaksa uskoa.

Kyky ja tahto

Kaksi asiaa, jotka jäivät hallituksenmuodostelijalta eiku tunnustelijalta käyttämättä tai hallitsematta. Kyky ja tahto. On nimittäin melkoisen selvää, että hallitus ei jää syntymättä, jos on kykyä neuvotella ja tahtoa synnyttää hallitus. Ei ne hallituskeitoksen ainekset loppujen lopuksi nyt niin vaikeat olleet.

Luulisi, että niin pitkään politiikassa toimineelta ihmiseltä kuin Jyrki Kataiselta ei loppuisi neuvottelukyky kesken. Ulkopuolelta tarkkaillen kuitenkin näyttää juuri siltä, että näin kävi. Ei demareiden ay-liemissä keitetyt neuvottelijat(kaan) nyt niin paljon parempia ole.

Tosin lähtökohdissa on eroa. Ajattellaanpa näitä nykykokoomuslaisia. Missä he ovat oppineet neuvottelemisen ja sopimusten teon perusasiat? Nuoriso -ja opiskelijapolitiikassa. Siellä kokoomuksella on ollut hegemoninen asema jonkin aikaa ja neuvottelut on opittu käymääm "meille ensin, teille vasta sitten" hengessä. Ylivoimaisista asetelmista.

Entä sitten vastapuoli - lähinnä demarit. Neuvottelutaidot on opittu samoissa olosuhteissa plus aypuolella. Neuvotteluasemissa on lähtökohtainen ero. Ollaan altavastaajina. En nyt mene sanomaan, että tässä olisi mitään ratkaisevaa, mutta kyllä tästä tietyt johtopäätökset voi tehdä. Kokoomuslaisille on tuskaa tehdä päätöksiä niin, että heidän on pakko kuunnella muita.

Ja sitten se tahto. Jos olisi ollut tahtoa sopia talousraameista se olisi tehty 1. neuvottelupäivänä lyöden luvut halki ja riidat poikki. Tahdon sijasta haluttiin riidellä - ehkä molemmin puolin - mutta kyllä vetäjällä oli ja on se pääasiallinen vastuu.

Toivottavasti tahto vielä löytyy, jotta maahan saadaan hallitus. Uudet vaalit tai muut sen tyyppiset ratkaisut eivät koskaan ole haluttavia. Kykyä ei valitettavasti taida tässä ajassa ehtiä kehittämään.

Säätytalolla kytätään

Tämän kirjoituksen julkaisupäivänä hallitusohjelmaa on kirjoitettu 12. päivää. Joko siitä on tulossa odottamattoman pitkä teos tai sen täytyy olla loppuunsaakka hiottua tekstiä. On siellä kuitenkin sen verran monta lahjakasta ihmistä kirjoittamassa.

Vaikka unohtaisi sen, mitä on sanottu riittävän ison joukon apinoita, joilla on tarpeeksi aikaa ja kirjoituskoneet saavan aikaan suhteessa Shakespearen tuotantoon, niin hakeehan tämä vertaistaan poliittisessa historiassa. Vielä kun lisää sen - kun poliitikoista puhutaan - käsittämättömän seikan, että tiedotushiljaisuus on ollut lähes rikkumaton, niin ollaan mielenkiintoisen äärellä.

Tiedänhän minä, että siellä ei kirjoiteta läheskään koko aikaa. Tai siis ei kirjoiteta tekstiä, joka tulisi ohjelmaan. Erilaisia versioita kyllä lentelee jatkuvalla syötöllä. Laitetaan koepalloa liikkeelle, kokeillaan uusia muotoiluita, yritetään hämätä lisäämällä tai poistamalla tekstiä ja tiivistetään sekä lavennetaan. Pääasiassa "neuvotellaan".

Ja sehän tästä käsittämätöntä tekeekin. Ei siellä neuvotella, keskustella tai väitellä. Säätytalolla kytätään, kuka osoittaa ensimmäisenä väsymisen merkkejä, jotta ohjelmaan voidaan iskeä kiinni ja ottaa poliittiset pisteet kotiin. Toimintatapa, joka ei kyllä lupaa hallitukselle hyvää jatkossakaan.

Otetaan tämä esimerkki tästä kuuluisasta vajeesta, kestävyysvajeesta. Kun kerran ei ole mahdollista tietää minkä laitoksen tai instanssin ennuste on oikea, niin sieltä jostain keskeltä riitä halki ja laskelmat sen mukaan. Hyvä hallitus sitten säätää lukuja, kun todellisuus ajan kanssa hahmottuu. Näin se menisi jos olisi tahtoa. Nyt jokainen haluaa todistaa olevansa oikeassa.

Voin olla väärässäkin ja Säätytalolla on oikeasti päät kipinöiden argumentoitu ja neuvoteltu nämä pari viikkoa. Mutta jotenkin en usko.

Vapun syvä sanoma

Työväen juhla. Ylioppilaiden juhla. Kevään karnevaali. Vappu. Poliittinen vasemmisto ei oikein ole toipunut siitä, että vappu on menettänyt perinteisen merkityksensä. Jos ei nyt kokonaan, niin ainakin se on liudentunut pois. Vappu on ennen kaikkea muuta kuin poliittinen juhla. Voi sanoa minun sanoneen.

Ajatellaanpa nyt. Kuinka monta uutta poliitista avausta on tehty vappuna, ainakaan tässä viime vuosina? Onko vappupuheista saatu muita uutisia kuin perinteiset referaatit käsitellyistä teemoista? Onko vappumarsseista ja muista tilaisuuksista saatu muuta kuin pakollista kuvamateriaalia? Onko väkeä enemmän piknikeillä kuin puheita kuuntelemassa?

Ei, poliittisella vapulla, työväen taistelupäivällä, on kunniakkaat perinteensä. Ja niitä on syytä kunnioittaa. Mutta tällaisenään, nykyään, vappu ei ole poliittinen juhla, kuin näiden perinteiden kunnioittamismielessä. Poliittinen vasemmisto olisi viisas, jos se tämän ymmärtäisi.

Kevään karnevaali voisi silti olla edelleen poliittinen juhla. Se vaatisi tosin politiikaltakin sitä karnevalisoitumista ja koko asian ymmärtämistä uudelleen. Politiikka ei nouse tällaisesta päivästä enää, ainakaan juuri nyt, esiin. Politiikkaa tehdään liikaa koko ajan ja joka päivä - ja tiedonvälityksestä on tullut siinä liian merkittävä osa. Ei se ole uutinen, että sama puhepohja toistetaaan monessa paikkaa, mutta kun sama puhe pidetään vain yhdessä paikkaa, terävänä kärkenä, se voi olla uutinen.

Mutta ainakin yksi sanoma on ja pysyy. Vappu on taitekohta keväästä kesään. Se on uuden kasvun, uuden alkamisen - toivon - juhla. Toivolle paremmasta on käyttöä niin poliittisessa kuin muissakin vapullisissa merkityksissä.

Toivorikasta vappua kaikille!