torstaina, elokuuta 04, 2011

Ääriliikkeet ja pahuus

Miten voi kirjoittaa kriittisesti pahuudesta ja siihen liittyvistä ilmiöistästä? Jos joku saa sen käsityksen, että et tuomitse varmasti ja horjumatta pahantekijöitä, niin sinut pian julistetaan sellaiseksi. Pahuutta pitää toki vastustaa - mutta ei sitäkään hinnalla millä hyvänsä.

Vaikka en edelleenkään voi käsittää sitä, mitä Norjassa tapahtui, en myöskään voi täysin ymmärtää siitä auennutta keskustelua ja liikehdintää. On tiettyjä arvoja ja asioita, joita minusta ei voi heittää ikkunasta, vaikka se pahuus, mitä vastaan noustaan, onkin käsittämättömän suuri.

Yksi esimerkki. Helsingissä oli tässä päivänä muutamana tämä "hiljaisuuden rikkomisen päivä". Todettaakoon nyt varmuuden vuoksi, että asia on sinällään hyvä. Kuuntelin vain ihmeissäni sitä, kun eduskuntatalon portailla huudettiin "ei ääriliikkeille, ei ääriliikkeille!".

Henkilökohtaisesti en pidä mistään äärimmäisistä mielipiteistä, minusta ne ovat aina pielessä. Mutta yhtä paljon olen sitä mieltä, että kaikilla on oikeus mielipiteisiinsä ja näkemyksiinsä, kunhan eivät vahingoita muita tai pyri mielipiteensä ilmaisumalla saamaan muita vahingoittamaan niitä kolmansia muita. Eivät kaikki ääriliikkeet ja äärimmäiset mielipiteet väistämättä synnytä väkivaltaa, en ainakaan usko.

Jos vaikkapa kannattaa äärimmäistä sananvapautta, syntyykö sen varjolla murhia? Minusta ei. Toisaalta jokainen suljettu liike näyttäisi aina herättävän ahdistusta ja synkkyyttä. Muuta on vaikea päätellä, kun tarkastelee vaikkapa uskonnollisia lahkoja. Mutta avoin ääriliike ei tunnu mahdottomalta sekään.

Ehdoton ei väkivallalle. Ei kuitenkaan tuomita sellaisia asioita, jotka eivät väistämättä itsessään ole pahoja. Se on vaarallinen tie.

2 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

On pohdinnassasi paljon perääkin, sehän voidaan tiivistää kysymyksen: aiheuttavatko puheet tekoja?

Toisaalta tulee mieleen, että kyllä yhteiskunta rajoittaa esim. lapsiin kohdistuvia puheita kohtalaisen paljon, esim. erilaisten ikärajojen yms. avulla. Edelleenkin myös kunnianloukkaus on olemassa olevaa lainsäädäntöä, mutta sen ongelmana on puuttuminen vasta vahingon tapahduttua.

Vähintäänkin hyvien tapojen vastaisena pidetään sitä, jos kuuluvasti arvostelee lapsiaan, puolisoaan, kollegoja etc. Yrityksillä näkyy olevan tiukat säännökset siitä, mitä työntekijät saavat yrityksestä (siis ei-luonnollisesta henkilöstä) sanoa. Kenkää tulee yllättävänkin helposti, jos normia alkaa koetella.

Minusta on vaikea uskoa, että jos ihmisen tärkein hänen kokemuksiaan muokkaava viiteryhmä suhtautuu johonkin (vaikkapa nyt muslimeihin) kohdejoukkoon hyvin pejoratiivisesti, käyttää kärjekästä retoriikkaa, valikoi kaikki esimerkit omaa ajattelua vastaaviksi, suodattaa vastakkaisen tiedon, yksinkertaistaa, ironisoi ja demonisoi "vastustajaa", etteikö tuollaisesta joukosta kasva ennen pitkää yksilö(/itä), jo(i)lle vaikkapa pyssyyn tarttuminen demonisoitujen ja kuviteltujen vastustajien likvidoimiseksi käy mielessä.

Varsinkin kun mainonnan perusoppikirjoista tuttu tehokeino, maaninen toistaminen, tukee viestiä.

Tietenkin mekanismi edellyttää jollakin tavalla valmiiksi uskollista joukkoa, joka tässä tapauksessa kuulunee joukkoon "maahanmuuttokriitikot".

Valtakunnan politiikassa toimivilta edellyttäisi vastuullista puhetapaa eikä ainakaan bensan kaatoa itse sytytettyyn roihuun.

Oma kysymykseni kuuluukin: onko yllytys vain ja ainoastaan suoraa yllytystä?

Petteri Oksa kirjoitti...

Todella vaikea viiva piirtää. Yllytyksen ja suoran yllytyksen välille.

Vihaa ei pidä ruokkia, ei missään olosuhteissa. Mutta jos jostain asenteesta tai asiasta ei pidä, kai senkin voi sanoa ääneen. Liiallinen sensuuri on omiaan vain siinä, että se nostaa äärimmäiset mielipiteet esiin ja niitä edustavat valtaan