Tämä on tavallaan julkipolitiikasta sivuun siirtymiseni jälkeisen "testamentin" ensimmäinen osa. Yksi asia, joka minua politiikassa ärsyttää, paljonkin.
Se on se, että politiikka - varsinkin silloin, kun siinä on jotain imua, kuten nyt - vetää puoleensa perskärpäsiä ja karrieristeja. Siis sellaisia henkilöitä, jotka ovat mukana edistämässä omaa uraansa ja omaa etuaan. Sellaisia ihmisiä, joille on mahdollista nähdä politiikka uravalintana.
Perskärpäsiä ja karrieristeja ei näe siellä, missä pitäisi tehdä lujaa duunia koko porukan eteen, pyörittämässä järjestökonetta, suunnittelemassa seminaareja, tekemässä talkoita ja niin edelleen. He ilmestyvät paikalle silloin, kun suunnitellaan heitä ja heidän etuaan koskevia asioita, kuten eduskuntavaaleja. Heidät tapaa myös silloin, kun paikalla on toimittajia, joiden viereen voi liimaantua. He valitsevat asiansa sen mukaan, mikä heistä näyttäisi kulloinkin olevan mediaseksikästä tai syystä tahi toisesta muuten ihmisiin vetoavaa.
Politiikka, vakavasti ymmärrettynä, siten kuin minä sen näen, ei voi olla uravalinta. Se on mahdollisuus olla mukana toimimassa sellaisten asioiden puolesta joihin todella uskoo ja joita yhteisesti halutaan edistää. Ei se silloin voi olla ura, aina toimitaan - toivottavasti - jonkinlaisen demokraattisen luottamuksen varassa. Jos siitä tekee itselleen uran, se tarkoittaa jatkuvaa kosiskelu, mielistelyä ja rektaaliaukon nuoleskelua. Näissä asioissa jotkut ovat uskomattoman hyviä ja onnistuvat saavuttamaan itselleen statuksen.
Politiikassa mukana olevien, niiden jotka työtä tekevät tosissaan, pitäisi olla paljon paljon suoraselkäisempiä näiden ihmisten edessä. Ei heitä pitäisi suorastaan kiljuen ottaa ehdokaslistoille tai buffata poliittisella virkamiesuralla eteenpäin, siksi että he sattuvat maksimoinaan oman etunsa. Pitäisi osata olla kriittisen allerginen. Kertoo ehkä sitten toimijapulasta koko poliittisessa kentässä, että näin ei ole. Tai sitten kysymyksessä on inhillinen ilmiö, josta ei pääse eroon. Syvältä se on silti.
Politiikka parhaimmillaan, aidoimmillaan ja ihanimmallaan on joukkuepeliä. Siinä porukka on tärkein ja yksilö tulee vasta sitten, tosin tietysti tärkeänä osana joukkuetta. Silloin voidaan vastata kuin Jutila muinoin vuoden -95 lätkäkullan jälkeen Tampereen keskutorilla, kun häneltä kelloa kysyttiin: "emmää vaa tierä, mut kunnia kuuluu kyl koko joukkueelle".
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti