maanantaina, helmikuuta 02, 2009

Sota läskiä vastaan

Herra yksin tietää.... äää. Eihän se pidä yhtään paikkaansa, kukaan ei yksin tiedä ja pikemminkin kaikki minut tuntevat tietävät, että sodalla läskiä vastaan olisi myös henkilökohtaista käyttöä. Pitäisi aloittaa personaalisota. Se on kuitenkin varsin mieleenkiinnoton aihe ja kohtuullisten toteutumaton tulevaisuudenkuva.

Mutta tämä armeijan aloittama - kuinkahan mones lienee jo? - sota läskiä vastaan. Alokkaat eli Suomen nuoret miehet lihovat ja laiskistuvat. Eivät poikaparat enää jaksa juosta pitkin metsiä ja leikkiä sotaa huutelemalla "Sarrrrja! ja "laukaus! laukaus!". Pahukset vielä keskeyttelevätkin terveydellisistä syistä palvelusta. Voi kyynel.

Puolustusvoimat voi olla ihan oikessa. Ei läski jaksa sotia. Se että onko asia tälle laitokselle kuuluva asia ja voiko se sille mitään tehdä, on kokonaan toinen juttu. Ja vaikka eivät kysy, niin vastaan nopeasti, asia ei sotalaitoksellemme kuulu ja laajassa mitassa ne eivät voi asialle mitään tehdä.

Elämäntapa ja elinpiiri, yhteiskunnallinen ilmasto ja niin edelleen ne syyt, jotka johtavat läskistymiseen ovat yhteiskunnallisia ilmiöitä, jotka kuuluvat yhteiskunnallisen keskustelun piiriin. Puolustusvoimien osallistuminen mielipidevaikuttajana mihinkään heidän alansa ulkopuoliseen ei ole hyvästä. Kysymyksessä on kuitenkin instituutio, jonka pitäisi ymmärtää vaieta. Mitä enemmän sinne valuu valtaa, mitä valtaa tahansa, sen huonompi on kehityssuunta. Asiasta keskustelu siis ei kuulu sen enempää Puheloiselle kuin muillekaan upseereille - herrasmiehet ovat sitten kokonaan toinen asia.

Vaikka suuri osa niistä mielenterveydellisistä ja terveydellisista ongelmista, joilla varusmiespalvelu keskeytetään onkin silmänlumetta, niin palveluksen sisälle voitaisiin tehdä paljonkin, jotta läskistymisestä huolimatta siellä jaksettaisiin paremmin. Siinä kohtaa onkin kyse enemmän siitä, onko halua kehittää asepalvelusta nykyaikaisemmaksi ja joustavammaksi vaiko eikö.

Ei kommentteja: