Tänään ei politikoida, ainakaan paljoa. Katsoin - yllätys, yllätys - eilen Mestarien Liigan finaalia. Olin hyvin lähellä lopettaa katsomisen toisen puoliajan lopussa, onneksi kuitenkin vielä kanavasurffauksen jälkeen päädyin neloselle katsomaan täysin muuttunutta peliä.
Kuulun siihen joukkoon, joka on hyvin tyytyväinen Liverpoolin voitettua. Se ei kohdallani johdu mistään yhden suomalaispelaajan mukanaantuomista sympatioista joukkuetta kohtaan. Lukeuden valioliigassa Arsenalin kannattajiin. Lähinnä tyytyväisyyteni johtuu siitä, että pidän italialaista jalkapalloa yksinkertaisesti tylsänä. AC Milan ei välttämättä lukeudu ns. italofutiksen tyypillisimpiin edustajiin, mutta aivan riittävästi.
Italialainen pelityyli perustuu tiiviiseen, mahdollisimman läpimurtamattomaan puolustukseen. Tyyli on kehitetty erittäin tehokkaaksi ja toimivaksi, sillä voitetaan pelejä. Mutta auta armias, se on tylsää katsottavaa. Vähän niinkuin saksalainen pallo joitakin vuosia taaksepäin: armottoman tehokasta jauhamista, mutta halvatun väsyttävää katsottavaa. Ero brittifutikseen korostuu, vaikka saarilla onkin päästy (onneksi) perinteisestä pitkä päätyyn ja perään tyylistä kohtuullisesti eroon.
Omat kansainväliset maasuosikkini tulevat Afrikasta. Sikäläinen jalkapallo on sellaista iloitteulua, joka on pelissä yksinkertaisesti parasta. Siihen utopistiseen päivään saakka, kunnes Suomi mm-kisoissa pelaa, jatkan Kamerunin kannattamista. Kannatus alkoi 1990 kisoista ja (legendaarisesta) avausottelusta Kamerun-Argentiina. Kuka muu muistaa armoitetun ikämies maalintekijä Roger Millan?
Politiikkaakin nyt sen verran, että suomalaiset urheilurahat pitäisi saada uusjakoon. Vähemmän rahoitusta huipputasolle ja enemmän kasvatus- ja perustason työhön. Suomalaisen jalkapallon nousu (nyt vaikka näin satunnaisena esimerkkinä) vaatisi paljonkin satsauksia seuratasolla ja liikuntapaikkarakentamisessa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti