Tauko

Blogi on tauolla. Hyvistä aikeista huolimatta säännöllisiä blogikirjoituksia ei ole alkanut tähän tulemaan. Toinen blogi on suunnitteilla, siitä toivottavasti pian lisää.

Huoli vaihtui rakkauteen

(Ilmestynyt Insinööri-lehden verkkokolumina)
Toivottavasti moni muistaa Stanley Kubrickin loistavan elokuvan Tohtori Outolempi. Se on satiirinen kertomus kylmän sodan ajalta. Tuntemattoman pelko ja sen vainoharhoja aiheuttava vaikutus ovat elokuvan keskeisiä teemoja.

Itse asiassa elokuvan koko nimi kuului Tohtori Outolempi eli: kuinka lakkasin olemasta huolissani ja opin rakastamaan pommia.” Minä suunnittelin törkeää populaarikulttuurista varkautta elokuvan alaotsikosta, mutta otsikko ”Kuinka lakkasin olemasta huolissani ja opin rakastamaan digitalisaatiota”, mutta tämä osoittautui turhan pitkäksi.

Viittausta Kubrickin elokuvaan ei pidä ottaa henkilökohtaisesti. En minä ole ollut huolissani digitalisaatiosta, vaan sillä – elokuvan tapaan – viittaan laajempaan joukkoon ihmisiä. Moni on huolissaan, suorastaan pelkää digitalisaation vaikutuksia. Osa yrittää olla välittämättä ilmiöstä tai vähätellä sitä.

Ei se ole ihme. Sama on toistunut aiemminkin, edellisten teollisten vallankumousten yhteydessä. Sillä siitä todella on kysymys, vallankumouksesta. Se ravistelee yhteiskuntiamme, tulonjakoa, käsitystämme työstä ja tapaamme toimia ja elää. Digitalisaatiolla ei tarkoiteta pelkästään tiedon tallentamista digitaalisessa, tietokoneiden ymmärtämässä muodossa. Se on prosessi, joka muokkaa tapaamme toimia ja tehdä asioita.

Kaikki, mikä voidaan digitalisoida, tullaan digitalisoimaan. Tahti on kiihtyvä. Jokainen voi ajatella omaa työtään ja olla varma, että kaikki osat, jotka siitä voi automatisoida tai muuten viedä digitaalisiksi prosesseiksi, muuttuvat. Kyse ei ole siitä tuhoutuuko työpaikkoja muutoksessa – niitä tuhoutuu aivan varmasti, todennäköisesti jopa paljon.

Digitaaliset ilmiöt kuten teollinen internet, massadata, robotiikka ja tekoäly tulevat muuttamaan maailmaa enemmän kuin voimme vielä edes kuvitella. Kyse ei ole vain siitä, että tehdään vanhoja asioita uusilla välineillä, vaan siitä, että löydetään täysin uusia tapoja tehdä asioita.

Muutoksia kohtaan syntyy aina vastustusta. Ensimmäisen teollisen vallankumouksen aikaan työläiset tuhosivat kehruukoneita, koska ajattelivat niiden vievän työpaikat. Markkinatalous on ainakin tähän asti toiminut aina niin, että tuhoutuneen työn tilalle syntyy uutta. Työ muuttaa ehkä muotoaan, mutta ei katoa yhteiskunnasta, tälläkään kertaa.

Digitalisaatiota ei ole syytä kavahtaa tai pelätä. Yritykset hidastaa muutosta toimivat lopulta vain itseään vastaan. Muutokseen pitää lähteä mukaan, sillä pitää varmistaa, että digitalisaation tuoma tuottavuuden ja talouden kasvu jakaantuu palkkoina myös työntekijöille. On myös syytä varmistaa, että koulutus ja oppiminen takaavat ihmisille työtä, kun tuotanto ja palvelut muuttavat muotoaan ja työt kehittyvät.

Meillä ei ole aikaa olla huolissamme, vaan on aika rakastaa digitalisaatiota ja ottaa hyöty irti sen hedelmistä. Niin, tätä rakkaudentunnustustakaan ei ole syytä ottaa aivan kirjaimellisesti ja henkilökohtaisesti.

Ensimmäinen uhri on totuus, pt II

Hallitus käynnisti Suomessa tulonjakotaistelun, tämänkin sodan ensimmäinen uhri on ollut totuus. Ensimmäisessä pätkässä vilkaisin kustannuskilpailukyä.

Toinen kuollut totuus liittyy suomalaisten lomiin. Meille on saatu syötettyä tieto siitä, että Suomessa on vähintään nyt maailman pisimmät lomat. Vaikka suomalaiset ovat innokkaita lomiaan puolustamaan, niin siinä on aina vähän syyllisyyttä mukana. Mikä oikeus meillä on lomailla, kun muuallakaan ei niin pitkästi tehdä?

Ohessa on CEPR-tutkimuslaitoksen tekemä kuva palkallisista lomista. Taulukossa lomapäivät on on määritelty 5 päivän työviikon mukaan eli muunnettu esimerkiksi Suomen osalta osin käytetty 6-päiväinen laskentaviikko vertailukelpoiseen lukuun.

Hupsis. näyttäisi siltä, että lomamme ovat varsin vertailukelpoisella tasolla.

Pohjoismaiden osalta kuvio ei oikein tunnista tessien mukaisia palkallisia vapaita, mutta vuosiloman kohdalla tilanne ei heilahda. Ja niitä vapaita nyt on ainakin kaikissa Pohjoismaissa, joten sekään ei juuri vaikuta.

Jos lomamme ovat jonkun mielestä liian pitkät, niin ongelma on monelle muulle maalle yhteinen.

Ensimmäinen uhri on totuus

Kaikkien sotien ensimmäisiä uhreja on totuus. Näin näyttää olevan tässä tulonjakokamppailussakin, jonka Suomen hallitus on käynnistänyt. Kovin monet ihmiset ovat koukkuineen päivineen nielaisseet viljellyn propagandan esimerkiksi Suomen huonosta kustannuskilpailukyvystä.

On tuulesta temmattua väittää, että hallituksen esitykset on pakko tehdä, koska Suomen kustannuskilpailukyky on heikko. Kuten oheisesta kuviosta näkyy selvästi, Suomalaisen työn kustannukset ovat eurooppalaista keskitasoa. Suomen kustannuskilpailukyky ei ole huono.

Yhtä totta on kuitenkin se, että viime vuosina Suomen kustannuskilpailukyvyn ero keskeisiin kilpailijamaihin on pienentynyt. Ero on pienentynyt nimenomaan vuoden 2008 ajoista, jolloin kilpailukyky oli huipussaan. Mutta ero on pienentynyt.

Eli kun puhutaan huonosta kustannuskilpailukyvystä, panikoidaan viime aikojen kehityksestä, joka on jo lähtenyt kääntymään maltillisten palkkaratkaisujen johdosta toiseen suuntaan.  Eli kyse on tuotteiden laadusta ja tuotteiden kysynnästä – ei pohjamudissa olevasta kustannuskilpailukyvystä.

Otetaan johtajuushyppy

Ilmestynyt Insinöörilehden verkossa 19.8.:

Suomessa on hypitty kevään ja kesän aikana niin paljon, että menestystä luulisi arvokisoissa tulevan ainakin hyppylajien saralla. Ensin oli tuottavuushyppy, joka muuttui kilpailukykyhypyksi. Siis siinä vaiheessa, kun joku huomasi, että esitetyt keinot vähentävät tuottavuutta. Hyppyleikkejä on sitten jatkettu loikkimalla yksikkötyökustannuksia alas yhteiskuntasopimuksen merkeissä.

Tunnettu hokema asiassa on, että helppoja ratkaisuja ei ole, vaan pitää tehdä vaikeita päätöksiä. Voidaan myöntää, että on vaikea päätös leikata palkkoja työaikaa lisäämällä tai lomarahoja karsimalla. Näitä sanotaan vaikeiksi, koska ne satuttavat niin monia palkansaajia.

Jos ei oteta huomioon, että nuo ovat vääriä keinoja, niin teknisesti ottaen ne eivät ole vaikeita. Muutetaan määräyksiä työajan tai lomarahojen maksamisen suhteen.  Päätös ja toimenpide, niin asia on pulkassa.

Hetken voisi ajatella sitä, mikä vaikuttaa välittömästi työntekijöiden suoriutumiseen työpaikalla. Mikä on sellainen seikka, joka ratkaisee, miten hyvin työntekijät suoriutuvat tehtävistään, kuinka paljon tuotteita valmistuu ja miten motivoituneesti työhön suhtaudutaan? Niin, kulujen alentamisen perään haikailevat johtajat eivät ole pukahtaneet johtamisesta.

Jos yksikkötyökustannuksia leikataan 5 prosenttia, vaikutus lopputuotteeseen on suurin piirtein prosentin verran. Hyvän johtamisen vaikutukset siirtyvät täysimääräisinä tuottavuuteen, kustannuksiin ja kilpailukykyyn. Pihvi onkin siinä, että johtamisen muuttaminen vaatii aidosti vaikeita ratkaisuja. Helppoja keinoja sen parantamiseksi ei ole, kun ei voi osoittaa tilinpäätöksen riviä ja sanoa, että tuosta pitää leikata pois. Johtajuushypylle on kuitenkin selkeä tarve.

Ei johtajuuden parantaminen kuitenkaan mahdotonta ole. Käsittääkseni siinä on jossain onnistuttukin. Pitkäjänteisyyttä ja huolellista suunnittelua se vaatii. Eikä homma ole heti hoidettu, vaan johtavuuden parantaminen on jatkuva prosessi. Hyvä alku voisi olla, että johtajuusvaje olisi mukana asialistalla, kun johtajat(kin) puhuvat keinosta nostaa Suomi kasvuun.

Pelkällä johtajuuteen tuijottamalla ei kuitenkaan saada ratkaisuja, vaikka se välttämättä mukaan tarvitaan. Kun kerran hyppylajeista puhutaan, niin oikea ratkaisu olisi varmaan kolmiloikka. Otetaan hypyt johtajuudessa, osaamisessa ja kilpailukyvyssä. Kaikkia näitä tarvitaan.

Havaintoja PerusSuomesta

Vietin viikonlopun töiden puolesta työtehtävissä Suomen Turussa, Perussuomalaisten puoluekokouksessa. Mielenkiintoinen kokemus. Kokouksen rakenne erosi monin osin muista puolueista, osanottajien osalta yllättävän vähän. Yhden kokouksen ja sinne saapuneiden ihmisten perusteella ei mitään kaikenkattavaa analyysiä parane tehdä, mutta muutama havainto jäi käteen.

Puoluekokous lehtereiltä katsoen.

Minusta oleellisin havainto on se, että kokousedustajien keskuudessa tuntui olevan hyvin vähän kriittistä suhtautumista hallitusyhteistyöhön.  Kielteisiä tai syyttäviä puheenvuoroja ei käytetty, eikä edustajien joukossa korviini kantautunut jurputusta muutenkaan. Pikemminkin oltiin ylpeitä siitä, että puolue on edennyt hallitukseen asti. Toistaiseksi ollaan vähintään melko yhtenäisiä.

Paljon esillä ollut puolueen hajaantuminen näkyi aika vähän. Paljon kertoo se, että analyysejä rakennetaan sen perusteella taputtiko Soini Halla-Aholle. Tulkinnan taso on siis aika korkea. Jännitteitä toki on, maahanmuutto ja eurokriittisyys keskeisinä kysymyksinä. Toistaiseksi ne näyttävät olevan kuitenkin hallinnassa.

Vaikea on perussuomalaisista kokouksen perusteella tehdä rasistista puoluetta. Puheet eivät siihen viitanneet. Eniten tätä edusti yksittäisen edustajan puheenvuoro, jossa hän kertoi, että isänmaallinen kunta ei ota vastaan pakolaisia. Jos haluaisi tulkita, niin jotain paino-arvoa voisi laittaa sille, että kukaan ei tähän puheeseen puuttunut eikä sitä kritisoinut. Toisaalta, näitä kanootista pudonneita intiaaneja löytyy kaikista puolueista.

Puolue tuntuu haluavan ottaa harmaan talouden torjunnan tosissaan. Tätä vasten onkin yllättävää, miten pieni painoarvo tällä on hallitusohjelmassa. Lienee siis niin, että joku muu hallituspuolue ei ole asiaa halunnut niin vahvasti painottaa?

Teollisuutta ja vientiä ei mainittu. Ei kertaakaan. Ei kysymyksissä, eikä ministerien vastauksissa. Yllättävää, mutta en tiedä voiko tästä mitään päätellä.

Lindström ja Mäntylä ovat oppineet todella taitaviksi parissa kuukaudessa. Varsikin Lindströmin puheenvuorot olivat napakoita, asiaan meneviä ja huumorintajuisia.

Ja hyvä oli huomata, että puoluekokous oli nyt avoin kaikille tahoille. Lobbareita oli yllättävän vähän paikalla, diplomaatteja taas paljon

Mistä ei voi puhua

Suomessa on Voldemort. Tarkoitan sitä erästä kansanedustajaa, joka äskettäin sosiaalisessa mediassa päivitti idioottimaisuuksia ja sai kaikki juoksemaan niiden perässä.  Minusta hänen nimeään ja asiaansa ei pitäisi mainitaan ääneen, tyhjänpäiväisyyksille ei pidä antaa kaikupohjaa. Siksi kaveri on Voldemort.

Toisaalta hänen levittämänsä vihamielisyys pitää tuomita. Selvästi. Tähän voidaan hyvin soveltaa Wittgensteinin pääteoksen tiivistelmää

Minkä ylipäänsä voi sanoa, sen voi sanoa selvästi, ja mistä ei voi puhua, siitä on vaiettava

Eli kyseiden edustajan puheet voi ja ne pitää tuomita, selkeästi. Sen pidemmälle keskustelua on turha yrittää, sillä siitä ei voi puhua. Tarkoitan tällä sitä, että tyypin hengenheimolaiset ovat kuin pikkulapsia, jotka jatkavat inttämistään joka tapauksessa.

Asiasta ei voi todella puhua, sillä keskustelua ei synny. Se on vähän sama kuin pikkulapselle, joka haluaa tikkarin, yrittäisi perustella miksi tämä ei sitä tikkaria voi saada. Vaikka lapsi ymmärtäisi perustelut, huutaa hän silti, että "tahtoo!". Näin on myös tämän asian kanssa.

Keskustelun yrittäminen johtaa vain siihen, että väittämät tavoittavat suuremman joukon ihmisiä. Silloin ne kantautuvat niiden korviin, jotka syystä tai toisesta ovat tällaiselle vihapuheelle alttiita.

Väyrynen, kansanäänestys ja demokratian rajat

Mitä olisi kesä ilman klassikkoa, kesä ilman väyrystä? Politiikan kesä olisi ainakin kovin paljon värittömämpi. Väyrynen on jälleen tehnyt väyrysen, nyt kansalaisaloitteen muodossa. Itse aloitteen sisällöstä, jossa esitetään kansanäänestystä Suomen eroamiseksi euroalueesta, en sano mitään. Paitsi että se on tympeä. Mutta tämä muoto, kansalaisaloite, jossa vaaditaan kansanäänestystä, on mielenkiintoinen.

Jos aloite etenee eduskuntaan, on käytännössä päätettävä järjestetäänkö kansanäänestys vai ei. On mielenkiintoinen tilanne, jos (kun) aloite hylätään. Lailla on säädetty, että  50 000 ihmistä on riittävä määrä aloitteen tekemiseksi, joka voi johtaa jopa suoraan lainsäädäntöön. Aloite kansanäänestyksen järjestämisestä on lievempi, toimenpiteet tapahtuisivat vasta kansanäänestyksen jälkeen.

Mutta jos kansanäänestys päätettäisiin järjestää, niin meillä nähtäisiin melkoinen ryöppy uusia aloitteita äänestyksiksi. Jos kansalaisaloitteella todella olisi mahdollista saada asia kansanäänestykseen, se olisi monesta intressitahosta hyvin kiinnostavaa. Ja jos tosiaan yksi olisi päätetty järjestää, niin millä perusteella seuraavat voitaisiin hylätä? Viimeistään tässä vaiheessa pitäisi keskustella kansanäänestysten hinnastakin.

Näkisimme hyvin nopeassa tahdissa aloitteet (ja äänestykset) ainakin tasa-arvoisesta avioliittolaista ja ydinvoimasta. Itse pidän selvänä, että mikä tahansa järjestö saa kerätty 50 000 nimeä, jos sillä on käytettävissään edes kohtuullisesti rahaa ja ihmisiä.

On kovin ongelmallista jättää äänestys järjestämättä, koska siitä aiheutuu ongelmia uusien äänestysten muodossa. Se on demokratian kannalta vähän ontuvat argumentti.

Voikin käydä niin, että nykyinen edustuksellinen järjestelmämme saa tämän kesän väyrysestä uutta vahvistusta. Aloite saa nimet täyteen, mutta äänestystä ei järjestetä. Perusteluna se, että meillä ihmisillä on mahdollisuus ottaa näihin asioihin kantaa eduskuntavaaleissa. Jos viimeksi käydyissä vaaleissa olisi äänestetty niitä puolueita ja poliitikkoja, jotka eivät kannata suomen eurojäsenyyttä, hanke eroksi olisi jo käynnissä. Näin ei kuitenkaan tehty.

Väyrysen aloite jääkin siis vaikutuksiltaan keskustelun ja politiikan viihteen tasolle.

Tuottavuutta halon mitalla

Blogi odottaa edelleen uudellenaloitusta. Tässä kuitenkin Insinööri-lehden verkkojuttuna ilmestynyt lohkaisuni tuottavuuskeskusteluun:

Kaupunki kävi talvella kaatamassa puita tonttini rajalta. Niinpä pihassa on kasa rankoja odottamassa sahaamista ja halkomista. Se, missä ajassa minä tuosta työstä suoriudun, riippuu useasta tekijästä.  Ratkaisevaa on kuitenkin se, montako halkoa syntyy tunnissa. Haluaisin tietysti hoidettua työn mahdollisimman vikkelästi vapauttaakseni aikaa uutta luovaan ajatteluun, mikä minun kohdallani valitettavan usein merkitsee sohvalla makoilua kirja kädessä.

Samasta asiasta on kyse Suomessa virinneessä työn tuottavuuskeskustelussa, ennen kaikkea tuottavuuden lisäämisessä. Kotipihalla se on halkojen saamista pinoihin ja kuivumaan, mitä äkimmin se tapahtuu, sitä useampi halko syntyy työtuntia kohden.

Käytössäni on moottorisaha, mikä lisää merkittävästi työn tuottavuutta käsisahaan verrattuna. Puut tulee pätkittyä kohtuullisen nopeasti. Halkomiseen on käytössä kirves. Työ hoituvat silläkin, mutta klapikone nopeuttaisi työtä – ja varmistaisi tasalaatuisemman lopputuloksen.

Voin käyttää enemmän tunteja työhön itse ja saan työstä saman palkan, mikä tässä tapauksessa tarkoittaa valmiita halkoja. Tällä työmaalla ei ole tilaa muille tekijöille. Käytössä on toki muuta työvoimaa eli perhe, etenkin lapset. Jos nämä otetaan puusouvin riemuun mukaan, valmistuu työ nopeammin. Toisaalta, jos jätän lapset kutsumatta – tai pikemminkin pakottamatta – työhön, jää heiltä taskurahat ansaitsematta. Eli työttöminä ovat, raukat.

Apulaisten kanssa minulla on vaihtoehtoja. Voin karjua naama punaisena, että alkakaa tehdä, kyllä te tiedätte, mitä pitää tehdä. Tai toisaalta tehtävät voidaan jakaa järkevästi ja opastaa tarvittaessa niiden tekemiseen. Molemmilla tavoilla työ tulee tehtyä, jälkimmäisessä on enemmän hyvää mieltä ja lopputulos tuntia kohden parempi.

Eli jos haluan nostaa työn tuottavuutta, kaikkein kannattavinta olisi investoida uuteen tuotantoteknologiaan.  Teknologian mahdollistama laadullinen parannus helpottaisi myös varastointia ja loppukäyttöä. Jos teen työn kokonaan itse, työn tuottavuus ei kohoa, vaan päinvastoin laskee. Aputyövoiman palkkaaminen voi lisätä tuottavuutta ja sille maksettujen palkkojen muodossa piristää paikallista taloutta – lähikauppias kiittää jälkipolven ansaitsemien taskurahojen vaihtuessa karkkiin ja limsaan.

Tämä tarina on tosi ja sen tapahtumilla on yhteys todellisiin tapahtumiin. Jos vain työaikaa pidennetään, kyse ei ole tuottavuudesta, vaan palkkojen laskemisesta. Suomessa on mahdollisuus nostaa tuottavuutta rajustikin investoimalla uuteen teknologiaan ja ottamalla käyttöön parempia johtamisen ja työvoiman käytön malleja.

Tuottavuuden nosto lisää hyvinvointia, työajan pidennys laskee sitä. Kannatan ensin mainittua.

Re-launch in progress

Blogin relaunch käynnissä.

Vartiainen on väärässä

Vähemän yllättävästi media, uusi ja vanha, on ollut täynnä kommentointia Suomen luottoluokituksen laskusta. Onhan se uutinen. Ja toisaalta, Suomessa on aina ollut mukava kerääntyä haaskalle, potkaista vähän ja kokeilla "elääkö se vielä".

VATT:n ylijohtaja, joka paikan kommentaattori, Juhana Vartiainen kommentoi asiaa hesarille.(12.10) Näinä klikkimedian aikoina myönnän, että  otsikkoni ei ole täysin rehellinen. Monta asiaa on kohdillaankin haastattelussa.

Mutta. Aina on se mutta. Tässä Vartiainen on väärässä:

"Elinkeinoelämän rakennetta voi Vartiaisen mielestä muuttaa siten, että valtion

 tukirahaa suunnataan innovaatioille ja uusille yrityksille. "

Ja välttää vanhojen elinkeinojen tukemista, esimerkiksi maatalouden ja telakkateollisuuden"

Innovaatioita kaipailin itsekin eilen. Se ei ole se väärässä olemisen kohta. 

Maatalous ja telakat. Mennyttä maailmaa ja kuolevaa teollisuutta? Ei, vaan täysin päinvastoin. Tässä kohtaa esitän eriävän mielipiteeni ylijohtaja Vartiaiselle.

Maapallon kasvava väestö tulee tarvitsemaan entistä enemmän ruokaa. Vesiteiden merkitys kuljetuksessa korostuu tulevaisuudessa. Suomi ei ehkä ole tulevaisuudessakaan maailman ruoka-aitta, mutta se ei estä meitä kehittelemästä parempia lajikkeita ja uutta teknologiaa. Telakoissa meillä on jo osaamista, jonka pohjalle rakentaa tulevaisuuden ideoita.

Maatalous ja telakat ovat myös tulevaisuuden aloja. Innovaatioita ja uusia yrityksia tarvitaan niin ruuan tuotannon kuin laivanrakennuksen alalla. Tehokkaampaa tuotantoa, puhtaampia aluksia. 

Into tukea uusia aloja ei saa merkitä sitä, että syrjitään vanhoja aloja. Innovaatioille ja uudelle tuotannolle on niilläkin paljon tilaa.

Tervetuloa AA-kerhoon

Siinä se on, luottoluokittaja S&P_n luokituksen laskupäätös:

Odotettu päätös. Niin. Tarkoitan odotettu. Vaikka pääministeri joutui keskeyttämään Vain elämää -iltansa ja valtiovarainministeri kertoi, että tämä on "ikävä päätös", niin en usko, että yllättyivät. S&P:n päätöksestä laskea luokitusta.

Yhtiö on pitänyt näkymiä jo jonkun aikaa negatiivisina ja kun näihin näkymiin lisätään maailmantalouden tapahtumat, niin päätöstä pystyi odottamaan.

Nyt kun olemme AA-kerhossa, niin ehkä pitää lähteä siitä, että ongelmien tunnustaminen on parantumisen alku. Tämän päätöksen perusteluissa ei ole mitään yllättävää: työvoiman ikääntyminen ja työikäisten määrän pienentyminen on ongelma, Suomi kärsii euroalueen, maailmantalouden ja Venäjän ongelmista ja vientiteollisuutemme sakkaa.

Perusteluissa todetaan myös, että keskeisiä uudistusksia (eläkkeet, sote) on jo tekeillä. Muutenkin Suomen toiminta nähdään melko vahvana. Taloutta kuvataan innovatiiviseksi ja institutionaalista suoriutumiskykyyä vahvaksi ja tehokkaaksi.

Minusta keskeinen viesti on tässä:

"In our opinion, it remains uncertain whether other sectors can 

consistently compensate for the output loss in Finland's wood and paper 

industry and its electronics industry."

Vaikka S&P ei juuri kiinnitä huomiota siihen, että mitä Suomi voisi tehdä parantaakseen näitä alisuoriutuvia toimialoja, niin sama päätee niihin kuin muihinkin. Tarvitaan lisää tutkimus ja tuotekehtiyspanostuksia, innovaatiokonetta on ruuvattava entistä kovemmille kierroksille. Ei voida jatkaa enää tiellä, jossa tämän sektorin resurssit pienenevät vuosi vuodelta.

Katse on kertakaikkiaan käännettävä teollisuuteen. Tarvitaan tahtoa ja riittävän laaja ohjelma, jolla Suomen laadullista kilpailukykyä nostetaan. Nimenomaan laadullista, sillä hintakilpailu ei ole meitä varten.

Suomi AA-kerhon jäsenenä tunnistakoon ogelmansa. Katse teollisuteen.

TTIP ja nurkkaan maalaamisen taito

(julkaistu Insinööri-lehden verkossa 8.10.2014)


Euroopan Unioni ja Yhdysvallat neuvottelevat vapaakauppa- ja investointiyhteistyöstä. Sopimus tunnetaan lyhenteellään TTIP (Transatlantic Trade and Investment Partnership). Puhekielessä se lausutaan usein sanomalla ensimmäinen kirjain pitkänä ja loppu tavuna: tee-tip.

Sopimuksesta käytävän keskustelun seuraamisesta nousee mieleen Eino Leino: ”näki kauhut kaikkialla, haltiat pahat havaitsi, ei hyviä ensinkänä”.  Usein kuulee, että tässä suunnitellaan sellaisia kataluuksia, että neuvottelutkin pitäisi lopettaa. Siinä sitten jo unohtuukin, että mistä on kysymys: maailman suurimman vapaakauppa-alueen luomisesta.

Neuvottelujen ydin on kaupan esteiden poistamisessa ja investointien helpottamisessa Atlantin yli. Tarkoitus on neuvotella muun muassa tullien ja tariffien poistamisesta, sääntelyn keskinäisestä hyväksymisestä, tietojen vaihdosta ja viranomaisyhteistyöstä. Voisi sanoa, että sopimuksella myös sidottaisiin Yhdysvaltoja Eurooppaan. Ei vähämerkityksinen asia sekään, kun talousjättiläisen katse on entistä enemmän Aasiassa.

Vapaakaupalla on uljas historia. Se on lisännyt köyhimpien maiden talouskasvua. Ongelmistaan huolimatta EU:ta voi pitää menestyksekkäänä vapaakauppahankkeena. Lupaus on nytkin iso. Sopimuksen arvioidaan lisäävään koko EU alueen bruttokansantuotetta puolella prosentilla, Suomeen ennakoidaan miljardin vientituloja lisää. Kauppa tuo työtä. Työ tuo hyvinvointia.

Ne möröt ja muut sopimuksen kauhut? Niitä on, siitä ei tarvitse kinastella. Kun teollisia standardeja ja sääntelyä yritetään yhdenmukaistaa, on vaarana, että EU:n vahvempaa sääntelyä heikennetään. Otetaan pohjaksi heikompi sääntely. Sopimukseen ehdotettu investoijan ja valtion välinen riitojen ratkaisumenettely ISDS nostaa vaaraksi sen, että yritykset haastavat valtioita oikeuteen esimerkiksi lainsäädännön muuttuessa niille epäedulliseksi.

Uhkia siis on. Vakaviakin. Oleellista on se, että mikään uhka ei ole totta ennen kuin siitä on sovittu. Haluavatko poliittiset päättäjät heikentää sääntelyämme ja heikentää valtioiden oikeusasemaa? En usko. Mutta näistä neuvotellaan ja niistä pitää päättää.

Osa tuntuu kuitenkin osoittavan Aku Ankan lattianmaalaustaitoja: sutivat vankkoja ”ei” mielipiteitä niin paljon, että nurkassa ollaan – ja pysytään.  On kovin kummallista, suorastaan surkeaa, neuvottelutaktiikkaa olla neuvottelematta. Kukaan ei halua neuvotella tahon kanssa, joka jo kesken neuvottelujen sanoo jyrkästi vastustavansa.

Keskustelu on hyvästä ja nostaa kriittisiä asioita esiin. Sitä tarvitaan. Etukäteistä tuomitsemista taas ei tarvita. Josko ensin neuvotellaan lopputulos ja päätetään vasta sen jälkeen tarvitseeko sitä vastustaa.

Ei pidä maalata itseään nurkkaan.

Kirjoittajan paluun poika ratsastaa jälleen

Taas huomaan blogini joutuneen hylätyksi. Tai hitot passiivista. Huomaan hyljänneeni bloginin.

Ei ole teksti virrannut, eivät ajatukset leiskunnuut, eivät jutut laukalle karanneet tai edes kuvat kehyksiin eksyneet. Syy on kai perimmäinen laiskuus. Tai sitten muut asiat.

Kuitenkin pidän tästä. Kirjoittamisesta. Asioista. Niiden esilletuomisesta. Nyt taas tuntuisi siltä, että minulla on suunnitelma. Ajatus, jonka kautta tuottaa tekstiä.

Jatkoa seuraa. Kai.

Aseman leimaama (52 kuvaa Korsosta)

Rautatie on vahva osa Korsoa. Nekin - onnettomat - jotka eivät ole Korsossa käyneet, saavat mahdollisuuden lähiliikenteessä pysähtyä Korson asemalla ja pidempää matkaa kulkevat katsella ohikiitävää vilahdusta. Ennen juna-aseman tuloa 1889 Korson seutu oli lähes asumatonta erämaata.

Tikkurilan ja Keravan väliin tarvittiin kuitenkin asema ja se päätettiin 1800-luvulla rakentaa tänne. Yksi tarina Korson nimestäkin liittyy tähän. Sen mukaan aseman rakentajat perustivat aseman kohdalle välinevaraston eli korsun, josta nimi olisi juontunut. Virallisesti hyväksytty tarina on kuitenkin eri, liittyen kylien rajoihin ja niiden merkiksi piirrettyyn ristiin.

Kuva 8/52. Asema on elämää, rautatie sivistystä (2.5.2014)

Joka tapauksessa on selvää, että rautatie leimaa Korsoa. Tämä on tyypillisesti rautatiepaikkakunta. Rautatie on edelleen yksi parhaista joukkoliikennevälineistä, jonka toimintaa soisi Suomessakin kehitettävän suuremmalla innolla.

Korso - osa suomalaista rataverkostoa jo vuodesta 1889.

Kunnialle riittää ottajia

Suomen metsäteollisuudella menee lujaa. Vielä muutama päivä sitten tätä väitettä olisi pidetty naurettavana tai vähintäänkin ylioptimistisena haihatteluna. Tänään, kun Metsä Group ilmoitti vaatimattomasta Suomen metsäteollisuuden suurimmasta investoinnista, tilanne on toinen. Lisäksi moni on kiitellyt, että Jouko Karvinen jättää Stora Enson.

On selvää, että isosta investoinnista pitää iloita. Työllisyys ja kasvu ovat avainsanat tässä kohtaa. Vähemmän selvää on, että kenelle kuuluu kunnia tästä. Voisi tietysti luulla, että kunnia on investoivan yhtiön. 

Apajille on kiirehtinyt kuitenkin jo poliitikkoja oikealta ja vasemmalta. Hallituspuolueiden edustajilla on tarve kertoa, että investointi johtuu hallituksen ponnisteluista. Ja ehkä etenkin suoritetuista yhteisöveron alennuksista. 

Varmasti on niin, että esimerkiksi yhteisöveron alennuksesta ei ole ollut ainakaan haittaa. Samoin kuin muistakaan veroeduista tai tukiaisista. Mutta. Voisiko ajatella, että kysymyksessä on iso kokonaisuus? 

Suomi on vakaa yhteiskunta, meillä on toimivat työmarkkinat, suhteellisen sujuva logistiikka ja kaikesta huolimatta melko luotettava päätöksenteko. Olisiko mahdollista, että koko tämä pitkä historia olisi syynä siihen, että tähän maahan kannattaa edelleen investoida. Ja kannattaa jatkossakin.

Jätetään turha kunnian kerääminen vähemmälle ja keskitytään luomaan lisää kasvun mahdollisuuksia. Se on paras tapa kiittää ja kunnioittaa tätä investointia.

Ei joka kylällä ole (52 kuvaa Korsosta)

Aloitin reippaasti viime syksynsä blogissani sarjan, jossa oli tarkoitus julkaista 52 kuvaa Korsosta. Kuva viikossa tahdilla. Kävi niin, että blogin pito jäi vähemmälle, joten joka viikko ei ole tullut kuvaa. Sarja jatkuu ja 52 kuvaa tulee, mutta enää en lupaa viikkotahdista mitään.

Olen asunut Korson suuralueella nyt seitsemisen vuotta. Siitä huolimatta tänään oli ensimmäinen kerta, kun vierailin Korson keskuspuistossa. Kysymyksessä on alueen henkireikä, viheralue. Täytyy sanoa, että ei jokaisella lähiöllä ole tällaista puistoa, ei edes jokaisella saman kokoisella kaupungilla.

Kuva 7/52. Korson keskuspuisto keväällä (20.4.2014)

En tiedä onko joku alueen siivoustalkoista - mahtavaa että niitä järjestetään - jo ehtinyt alueelle, mutta puistoalue oli yllättävänkin siisti. Penkeissä toki on töhryjä, mutta tältä idiotismilta on valitettavasti vaikea välttyä. Muutama grillikatoskin alueelle sopisi, mutta ehkä ne eivät kauaa käyttökuntoisina säilyisi.

Nyt puistoaluetta ollaan kunnostamassa kaupungin toimesta mm. ruoppaamalla, rantaviivoja siistimällä ja uusimalla rakenteita. Hyvästä kannattaa pitää huolta.

Blogisti palaa rikospaikalle. Jälleen.

Muutoksia on ollut sen verran haipakasti, että blogi painui tauolle. Fiksumpi olisi tietysti kertonut siitä mahdolliselle lukijoilleen, muta minä en ollut se fiksu.

Mutta blogisti palaa nyt rikospaikalle. Muuuttunut työ antaa inspiraatiota ja vie blogin ehkä enemmän taas yhteikunnalliseen suuntaan. Mutta Korson kuvasarjakin jatkuu kyllä. Täytyy tosin entrata siinä aikaväli.

Ja ulkoasukin täytyy laittaa kuntoon. Mutta viimeistän pääsiäisen jälkeen alkaa tapahtua. Promise.

Puskutraktorille töitä (52 kuvaa Korsosta)

Kaksi viikkoa on jäänyt väliin ilman kuvapostauksia. Muut harrasteet ajoivat ohi. Taidan tehdä niin, että joillakin tulevilla viikoilla tulee sitten tuplapostauksia, niin vuoden aikaikkuna pysyy paikallaan.

Korson keskusta on kehittämisen tarpeessa. Siellä on paljon hyvää ja hienoja yrityksiä, mutta kokonaisuutena se on päässyt - päästetty - rapistumaan ja ränsistymään. Näkee, että Vantaa on laittanut kehitysinvestointinsa muutamaan kohteeseen ja antanut muiden olla.

Kuva 6/52. Korson keskustaan jää tyhjää tilaa, kun alueen kehittäminen odottaa päätöksiä.

Ongelma on myös siinä, että maanomistus on hajaantunut eri puolille. On vaikea tehdä kehitystyötä, kun maanomistajia on paljon ja nämä eivät ilmeisesti ole yhtä mieltä asioista. Tähän minulla on vain yksi kommentti: pakkolunastus. Nyt.

Posti on sivistystä (52 kuvaa Korsosta)

Olen vahvasti sitämieltä, että postilaitos on sivistyksen keskeisiä merkkejä. Se, että on järjestelmä, joka toimittaa viestit ja paketit perille, on loistava juttu. Se, onko nykyisenkaltainen, valtion kokonaan omistama, mutta yrityksen kaltaisesti haihatteleva laitos, hyvä juttu, on ihan toinen kysymys. Hyvä, että on edes se.

Kuva 5/52. Mikkolan Shell, jossa toimii paikallinen Postin palvelupiste.
Harvinaista kyllä, edusta on tyhjä ihmisistä.

Korsossa on kaksi postin palvelupistettä. Mikkolan Shellillä ja Korson K-kaupalla. Uudelta S-marketilta löytyy lisäksi mainio keksintö eli pakettiautomaatti. Ja sitten, Itella  hoi! Shell on auki 24/7, mutta menepä käymään postia hakemassa kello 21 jälkeen, niin vastaus on "ei Postin koneet ole enää auki". Mikseivät, aika hölmöä?

Posti on sivistystä. Ja Korsossakin siis sitä on.