Aarteen etsintää ja kyynisen ääni korvessa

Joskus vain voi olla mukavaa, kun on mukavaa. Toin junioreilla tuliaissuklaat Berliinistä viikko sitten. Nämä pääsin luovuttamaan vasta kuluneena viikonloppuna.

Kun oli aikaa niin asiasta tuli mukava seikkailu. Tein kartan lähimetsästä, jonka asiaankuuluvasti vanhensin vedessä liottamalla, revin ja poltin reunat ja niin edelleen. Takapihalla sitten kerroin pojille, kuinka Nikinmäen muinaiset suklaaryövärit ovat piilottaneet aarteen lähimetsään ja kartta on jossain lähellä.

Kartta löytyi ja retki alkoi. Karttaan raapustettujen merkintöjen mukaisesti välillä piti varoa hirviöitä ja karkottaa niitä taikasanoin. Perilläkin piti huutaa maagiset sanat kolmeen kertaan, jolloin kätkö paljastui - haljeennesta kannosta löytyi muinainen Prisman muovikassi ja suklaalevyt.

Oli hauskaa, hyvin hauskaa. Ja pakko myöntää, että minulla oli vähintään yhtä kivaa kuin pojilla kun hommaa valmistelin ja toteutin. Aikuinen on terve, kun se osaa leikkiä, eikös?

Jotenki tuo tarina toimii hyvänä vastakohtana sille, että tajusin tänään todella muuttuneeni hyvin kyyniseksi puolueen - ja osin koko politiikan - suhteen. Olen toki suhtautumiseni aiemminkin tiedostanut, mutta jotenkin alleviivasin sitä henkisesti, kun luin Koopran blogia aamulla.

Tämä on sinällään kummallista, koska periaatteessa suhtaudun kaikkeen siten, että mikä tahansa on mahdollista, kunhan vaan tarpeeksi yrittää ja viitsii keksiä keinoja. Näinhän sen pitäisi olla sitten politiikankin suhteen.

Sillä varauksella, että tämä kevätaurinkoisen aamun mielentilahäiriö menisi ohi, varaan itselleni edelleen oikeuden valittaa kyynisesti mistä tahansa (koska se on mukavaa ja terapeuttista). Mutta muuten pyrin kasvamaan taas paremmaksi ihmiseksi ja opetella uskomaan sekä suomalaiseen sosialidemokratiaan (puolueena) ja politiikkaan yleensä.