Malmin kentällä

Löysin sitten itseni vappuaattona Malmin lentokentältä. Hämmentävää? Ei loppujen lopuksi, pojat olivat aamupäivällä harjoittelemassa uudessa päiväkodissa Tapanilassa ja puolisko on tällä hetkellä duunissa kentän ravintolassa. Köpöttelin siis Tapanilasta kentälle.

Todettakoon, että kymmenen helsinkiläisvuoteni aikana (joo, joo, asun Vantaalla nyt) tämä oli eka kerta kentällä. Pakko tunnustaa, että ymmärrän kentän intohimoisia puolustajia hieman paremmin nyt. Onhan se hieno paikka, näin paisteisena päivänä jopa sikasiisti. Tosin kommentoin kahvinikin äärestä kentällä, että "saisi tuohon kyllä hienon lähiönkin".

Hyvä kysymys lienee se, että voittaako se, että paikka on siisti ja upea, sen että siellä voisi olla useamman tuhannen ihmisen koti. Ei välttämättä, mutta hieno paikka se on silti.

Ihan ikioma rasismikeskustelu

Siis ikärasismi. Ja Lipponen. Se Tuomiojaa kohti suunnattu lausunto siitä, minkä ikäinen puheenjohtajan pitää tai hän saa puolueessa olla.

J.Söderman tarttuu tähän itselleen harvinaisen epä-älyllisellä tavalla moittien Lipposta siitä, etteikö muita vaatimuksia sitten ole osaamisen, kielitaidon ja niin edelleen suhteen. Ja mainitsee tuon ikärasismi sanankin, hui. Onhan se itsestäänselvää, että muita vaatimuksia on.

Södermanin tuohtuminen on tietysti ymmärrettävää, hän kun on eläkepolitiikko. Eli siis kunnioitettavan uran jälkeen eläkkeellä alkanut hoitaa taas kansan asioita. Tässä nyt on kaksi asiaa, jota en ymmärrä.

Kenelle politiikkaa ensisijaisesti tehdään? Minusta tämä on aina itsestäänselvästi ollut tulevaisuus, millaisen maailman me lapsillemme jätämme. Yhtään itsestäänselvänä olen pitänyt, että aktiivisessa elämänvaiheessa - lapset, työ - olevat tuntevat tämän hetken arjen parhaiten ja pystyvät siten tekemään työtä tulevaisuuden eteen. Tähän sopivat huonosti niin sanotusti vanhalta pohjalta työtään tekevät poliitikot.

Palkkatyöstäkin - siis politiikan ulkopuolella - tupataa jäämään eläkkeelle tietyn ikäisenä. Useasti niin, että vaikka jatkohaluja olisi niin eläkkeelle on jäätävä. Olen taipuvainen ajattelemaan, että tähän on joku syy. Onko yhteiskunnallinen työ esimerkiksi kansanedustajana muka niin paljon vähemmän kuluttavaa, että siinä ei tarvitse eläkeiästä piitata? Jos eläkkeelle pitää lähteä muista hommista, miksi ei myös politiikasta?

Eläkeläiset voivat olla viisaita ja ajattelevia, aikaansaavia ihmisiä. Silti olen sitä mieltä, että kansanedustajuudet nyt ainakin pitäisi jättää nuoremmille. Mielipiteen sanomispaikkoja löytyy kyllä ja myös tekemistä yhteiskunnallisten asioiden parista - esimerkiksi EKL:sta.

Aarteen etsintää ja kyynisen ääni korvessa

Joskus vain voi olla mukavaa, kun on mukavaa. Toin junioreilla tuliaissuklaat Berliinistä viikko sitten. Nämä pääsin luovuttamaan vasta kuluneena viikonloppuna.

Kun oli aikaa niin asiasta tuli mukava seikkailu. Tein kartan lähimetsästä, jonka asiaankuuluvasti vanhensin vedessä liottamalla, revin ja poltin reunat ja niin edelleen. Takapihalla sitten kerroin pojille, kuinka Nikinmäen muinaiset suklaaryövärit ovat piilottaneet aarteen lähimetsään ja kartta on jossain lähellä.

Kartta löytyi ja retki alkoi. Karttaan raapustettujen merkintöjen mukaisesti välillä piti varoa hirviöitä ja karkottaa niitä taikasanoin. Perilläkin piti huutaa maagiset sanat kolmeen kertaan, jolloin kätkö paljastui - haljeennesta kannosta löytyi muinainen Prisman muovikassi ja suklaalevyt.

Oli hauskaa, hyvin hauskaa. Ja pakko myöntää, että minulla oli vähintään yhtä kivaa kuin pojilla kun hommaa valmistelin ja toteutin. Aikuinen on terve, kun se osaa leikkiä, eikös?

Jotenki tuo tarina toimii hyvänä vastakohtana sille, että tajusin tänään todella muuttuneeni hyvin kyyniseksi puolueen - ja osin koko politiikan - suhteen. Olen toki suhtautumiseni aiemminkin tiedostanut, mutta jotenkin alleviivasin sitä henkisesti, kun luin Koopran blogia aamulla.

Tämä on sinällään kummallista, koska periaatteessa suhtaudun kaikkeen siten, että mikä tahansa on mahdollista, kunhan vaan tarpeeksi yrittää ja viitsii keksiä keinoja. Näinhän sen pitäisi olla sitten politiikankin suhteen.

Sillä varauksella, että tämä kevätaurinkoisen aamun mielentilahäiriö menisi ohi, varaan itselleni edelleen oikeuden valittaa kyynisesti mistä tahansa (koska se on mukavaa ja terapeuttista). Mutta muuten pyrin kasvamaan taas paremmaksi ihmiseksi ja opetella uskomaan sekä suomalaiseen sosialidemokratiaan (puolueena) ja politiikkaan yleensä.

A shot in the Dark

Laukaus pimeässä harvoin osuu maaliinsa. Tuskin siis tämäkään, jokainen tehköön omat päätelmänsä siitä, onko taustalla aitoa ajattelua tai tietoa, vai hauskuutanko vain itseäni näin viikonlopun alla.

Puheenjohtajapeli. Hämeenlinnassa, joidenkin viikkojen kuluttua, vähän ennen äänestystä. Kuullaan puheenvuorot ehdokkailta Koskinen, Skinnari, Kiljunen ja Kantola. Ilmoittavat että kisa on ollut hyvä, mutta tässä vaihessa pitää kiittää ihmisiä ja todeta, etteivät ole äänestyksessä käytettävissä enää. Kantola valitaan sitten vähän myöhemmin varapuheenjohtajaksi.
Käydään jännittävä ensimmäinen äänestyskierros. Tuomioja saa eniten ääniä, sitten tulevat järjestyksessä Urpilainen, Filatov ja Kumpula-Natri. Toisella kierroksella valitaan Urpilainen.

No okei, olen minä tuota ajatellut, mutta tuskin sen osumatarkkuus kovin hyvä on. Jääköön nyt voimaan viralliseksi veikkaukseksi kuitenkin.

Huomasin muuten, että lienee syytä päivittää tuota oikean palkin esittelytekstiä. Enhän minä enää mikään helsinkiläinen ole. Todettakoon sivumennen sanoen, että olen toistaiseksi viihtynyt Vantaalla erinomaisen hyvin, tavallaan koti on nyt syrjässä - mutta juuri siksi se ehkä onkin mukava paikka asua.

Minkälainen puoluesihteeri?

Tuossa SAK:n 101 vuotis lastenjuhlissa tuli käytyä käytäväkeskustelu. Tai siis tottakai useampikin, mutta yksi josta tuli kimmoke merkintään.

Puheenjohtajakiertueen varjoon tuntuu pahasti jäävän se, että saamme valita myös uuden puoluesihteerin Hämeenlinnassa. Henkilöt ovat aina oma mielenkiintoinen lukunsa, mutta myös ne ominaisuudet ja se linja, jota etsitään.

Olen itse taipuvainen pitämään puoluesihteerivalintaa tällä kertaa puheenjohtajuutta tärkeämpänä. Jos järjestöllistä työtä ja koneistoa ei saada kuntoon, ei poliittisella johtajalla ole niinkään suurta merkitystä. Minusta politiikka nousee arvoista ja niiden eteen tehtävästä työstä, gallupdemokratialla, mielikuvapolitiikalla ja vaaliliikkeenä toimimisella sitä ei saavuteta. Sosialidemokratia tarvitsee toimivan järjestön edustaakseen itseään.

Puoluesihteeriksi tarvitaan siis ihminen joka a) on kiinnostunut järjestöllisestä kehittämisestä ennen poliittista omaa uraansa tai poliittista johtajuutta, b) omaa jonkinlaisen kokemuksen järjestötyöstä, c) on muodostanut itselleen vahvan vision siitä, mihin suuntaan järjestöllisen kehityksen pitää mennä ja miten. Tämä ei tarkoita, että puoluesihteeri olisi toimitusjohtaja, joka vain hallinnoi - hallintopäällikkö ei nyt etsitä.

Järjestöllinen johtaja on aina myös poliittisessa vastuussa, puoluesihteerin pitää esimerkiksi pystyä vahtimaan sitä, että järjestödemokratian muokkaamat kannat (esimerkiksi puoluekokouksesta) tulevat kuulluiksi varsinainen politiikan muotoilussa.

Olympialainen politiikka

Välillä on vaikea ymmärtää tätä loiskiehuntaa, joka olympialaisia kisoja nyt ympäröi. Kiina lahtasi väkeä Tiibetissä - ja nyt keskustellaan erilaisista "viestien antamisista", ja "boikoteista".

Älkää viitsikö, aikuiset poliitikot. Kaikille on varmaan selvää, että Kiina ei ole mikään ihmisoikeuksien mallimaa, ei demokratia, ei kansalaisilleen hyvä paikka. Poliittinen päätös tehtiin, kun kisat siitä huolimatta päätettiin sinne antaa. Päätöksentekijöiden lisäksi päätökseen osallistuivat kaikki ne, jotka jättivät päätöksen tuomitsematta tai kommentoivat sitä.

Se kanta, että ihmisiä lahtaava diktatuuri voi edetä edistyksen tiellä, jos sille annetaan välillä karkkeja, kuten kisat, voitti. Oli sitten lähinnä poliittisesta noppatuurista kiinni, että tapahtuuko jotain niin surullista kuin Tiibetin (allekirjoittanut muuten sivumennen sanoen edustaa kantaa, että Kiina on miehittäjävaltio ja Tiibetille kuuluu itsenäisyys, ei autonomiaa) tapaus nyt.

Kun nyt on kerran päätetty pelata tällä "kisat Kiinassa" -kortilla, niin pelatkaa sillä. Älkää leikkikö tekopyhää ja näytelkö, että nyt vasta pitäisi harkita kisojen edustuksia ja/tai osallistumista. Toinen kysymys on sitten, onko Olympialaiset muuta kuin kaupallinen tapahtuma, jolla politiikanteon laita ja mahdollisuudet ovat niin ja näin.

Epäilen, siis olen

Kai sitä nyt jotain on, kun osaa epäillä. Tänään epäilen Pohjois-Atlantin sotilasliitto Natoa. Eli kaivaan vanhan aiheen esiin. Yritän selventää omia ajatuksiani itselleni - ja mahdollisesti jollekulle muulle.

Selkäydinreaktioni on nato-vastainen, sen voin ihan avoimesti myöntää. Tunnetasolla ajatus tästä sotilasliitosta on negatiivinen. Mutta mitä oikeasti sitten ajattelee, tähän liittyvistä asioista, onkin jo vähän vaikeampaaa. Yritän vähän eritellä järjellä niitä tekijöitä, miksi epäilen Natoa ja Suomen liittymisen mielekkyyttä. Varsinaista jyrkkää kantaa en muuten ehkä nykyisin enää omaa.

Menneisyys. Kaikilla organisaatioilla on menneisyytensä - ei niistä koskaan pääse lopullisesti eroon. Vasemmistoliitto on kommunistien perillinen ja Nato kylmänsodan jäänne - faktoja molemmat. Mutta vaikuttaako historia kovin paljon nykytilaan?
Minusta tuntuu, että vaikuttaa. Nato ei ole sellaisellat perustanvanlaatuisella tavalla määritellyt itseään uudelleen, että se olisi täysin voinut muutta toiseksi. Sen olemus rakentui kuitenkin vuosikymmeniä viholliskuvan varaan, ei omasta itsestä käsin. Historian kanssa olisi syytä tehdä välit selviksi, mutta ainakaan toiminnallisesti mistään kovin vakavasta asiasta ei ole kysymys.

Turvatakuut. Edelleen epäilen, että Nato ei varsinaisesti pysty tarjoamaan turvatakuita esimerkiksi Suomelle. Tai siis varmasti pystyy, jos Suomeen kohdistuisi kahdenkeskinen sota tai sen uhka. Mutta en reaalisesti pysty kuvittelemaan sellaista tilannetta, jossa ei samaan aikaa uhkaa kohdistuisi muihin Naton jäsenmaihin ja resurssien tuotannon kannalta tärkeisiin maihin.
Totuus on kuitenkin se, että Suomi ei ole millään tavalla strategisesti tärkeä alue. Tilanteessa, missä ns. yleinen hälytys on päällä, Suomeen ei yksinkertaisesti riitä apujoukkoja. Kyse ei ole auttamishalukkuudesta, vaan resurssien kohdentamisesta tiettyihin paikkoihin. Lähi-Idän öljy tai Lontoon pankit suojellaan monta kertaa ennen kuin Karjalan metsien suojelu kiinnostaa ketään.

Sotilasliittoisuus. Mikä sanahirviö, mutta siinä on se pointti, että selässäni valuu kylmää hikeä ja harvat hiukseni nousevat aina pystyyn, kun meillä "keskustellaan" siitä, että natoon kuuluminen on perusteltua, koska päästään päättämään erinäisistä asioista. Siis poliittista päätösvaltaa perustellaan saatavan sotilasliittoon liittymällä. Anteeksi, mutta minusta aina ja kaikkialla sotilaallisen vallan pitää seurata poliittista. Järjestelmässä joka perustuu sotilaisiin, mutta nähdään poliittisen vallan käyttäjänä, on jotain vikaa.
Naton laajentuminen on ollut kuiteknin ensisijaisesti poliitinen projekti, ei sotilaallinen. Sotilasliiton käyttäminen politiikkaan on minusta epäilyttävää, vaikka aseita ei olekaan käytetty.

Väärä vaihtoehto. Nykyinen kehityssuunta, jossa nato - ja jossain määrin eu - vahvistuvat kriisinhallinnan välinenä ja yk heikentyy, on minusta surullinen. Vioista ja puutteistaan huolimatta YK on kuitenkin ainoa "kaikkien kerho", jossa kaikilla on yhtäläinen oikeus ja mahdollisuus osallistua päätöksentekoon (no ei ihan, tiedetään...). En pidä siitä, että yhdestä sotilasliitosta pitää kehittää kriisinhallinan kansainvälistä johtotähteä. Miksi niin pitää tehdä? Eikö sen energian voisi suunnata yhteisten järjestelmien tukemiseen? Mutta parempi tietysti, että kriisejä yritetään jotenkin hallita, kuin olla tekemättä mitään.

Yhdysvallat. Vaikka usa onkin naton suurin jäsen, sen suurempaa varsinaista päätösvaltaa sillä ei ole kuin muillakaan mailla. Pakko on kuitenkin huomioida se, että naton aseistus ja järjestelmät perustuvat käytännössä sen aseteollisuuden (ja armeijan) käyttämiin ja luomiin standerdeihin. Ja vielä toistaiseksi täytyy muistaa se, että ilman Yhdysvaltain ilmakuljetuskalustoa Nato ei kuljeta joukkoja yhtään mihinkään (kalustoa kun muilla ei ole)- eli viime kädessä päätös tehdään siellä.

Nämä tulivat nyt mieleen.

Miksi?

Miksi pitää valehdella, kun esitetään suora kysymys? Meinaan tällä nyt, sitä tutkimusta, joka oli tehty puolueen kokousedustajien keskuudessa. Väittäisin, että 99,9% heistä ihan taatusti tietää, ketä aikoo äänestää puheenjohtajavaalissa. Jos ei tiedä, niin pitäisin asiaa aika kummallisena, kokoukseen luulisi valikoituvan väkeä joka tuntee ja tietää ehdokkaat, tai joilla on missio jonkun ehdokkaan puolesta. Voi olla, että en taas ymmärrä, mutta odottaako joku muka ihan tosissaan saavansa jotain uutta tietoa puheenjohtajehdokkaista tai heidän kannoistaan kevään kuluessa?

Miksi pitää olla yllättänyt, kun väläytetään, että kepu on ollut jakelemassa äänestyskehotuksia, Antti "mitkä poliittiset teot?" Kaikkosen tanssikilpailu-uran edistämiseksi? Kai se nyt on ollut kaikille (myös ohjelman tekijöille!) alusta saakka selvää, että viralliset ja "viralliset" tekstiviestit ja sähköpostit leviävät ympäriinsä, jotta Kaikkonen pysyisi kisassa. Eikä tästä pidä kepulaisia syyttää, moni demari muistaa varmaan saaneensa erilaisia äänestykehotuksia, muiden tositeevee ohjelmien yhteydessä... Kaikkonen pysyy kepulaisten äänillä kisassa, ei se voi olla mikään yllätys.

Miksi kepun verkkoäänenkantaja kirjoittaa case kanervasta näin: "Ulkoministeri Ilkka Kanervan (kok.) tekstiviestien ympärillä pyörinyt jupakka herättää kysymyksiä kansanvallan ja median suhteista. Viikkoja kestänyt ajojahti johti lopulta siihen, että Kokoomus ei enää kestänyt mediapainetta. "
Tuo juttu kannattaa muutenkin tsekata, jos haluaa vähän erilaisen näkemyksen tapaukseeen. Apilan (maalaisliiton?) mielestä, Kanerva jouduttiin erottamaan vain mediapaineen takia. Sillä että hän valehtelee julkisesti ja jahtaa naisia sairaalloisesti (turvallisuusriski...) ei ole mitään tekemistä asian kanssa. Näkemyshän tuokin.

Miksi on joskus pakko vaikka ei taho?

Stubbified

Vaikka tuo edellinen lastu nyt periaatteessa kertoo kaiken tarpeellisen, niin palataan tähän nyt kuitenkin.

Väite: Kokoomus teki puhtaasti imagopoliittisen ratkaisun, jolla ei ole käytännössä mitään tekemistä sen kanssa, kuinka tehtävä halutaan hoidettavaksi.

Kanerva vastaan Stubb. Menneisyys vastaan tulevaisuus, Neukkulan nöyristely vastaan dynaaminen Lännen palvonta, likaisuus vastaan puhtaus, vanhuus vastaan nuoruus ja niin edelleen. Voisiko paremmalla Vimillä räjäyttää likaa pois?

Mikäänhän tuskin Suomen ulkopolitiikassa muuttuu. Asiat esitetään vain suuremmalla hymyllä.

Stubb ei ole sellainen kansainvälisten - eikä edes eu-asioiden osaaja, joka hänestä tietoisesti on rakennettu. Pakkohan jätkän on asioista kokemuksensa perusteella tietää, mutta se kuuluisa huippuasiantuntija hän ei ole. Stubbilla on zero kokemusta suomalaisesta politiikasta - ja politiikasta muutenkin perin köykäiseltä sektorilta (sori vaan eu-parlamentti). Ei mikään huipputekijä siis lähtökohtaisesti - paitsi mediassa.

"Politics is nothing, image is everything". Ja minä kun ajattelin, että tämä kaveri pysyy pois Suomesta häiritsemästä asioiden hoitoa.

Piti

Piti kertoa aprillipila. Se olisi liittynyt opettajien ja insinöörien väliseen ikuiseen taisteluun ja sen vaikutuksiin SDP:n puheenjohtajakilpaan.

En kerro. Kokoomus kertoi paremman. Joka taitaa valitettavasti olla totta. Mutta saahan sitä toivoa, että joku tulisi nurkan takaa sanomaan "aprillia, aprillia, syö silliä ja juo kuravettä päälle"?