Neo herätti kuudelta, nukkui jo välillä lisää ja mönkii nyt tuossa jalkojen juuressa.
Vielä vähän nuorempana sitä jaksoi heittäytyä tulisieluisesti väittelyihin asioista, joista ei itse asiassa ollut mitään edellytyksiä päästä yhteisymmärykseen. Sanan säilä viuhui puolelta toisella, mutta kalpa ei korjannut satoa. Keräänpä tänne muutaman väittelynaiheen, esittelyn vuoksi.
Uskonto kuuluu ehkä ensimmäisenä tähän joukkoon. Viimeistään murrosiässä omaksuin itse ateistisen asenteen joka sitä jalostui kypsemmäksi agnostisismiksi täysi-ikäiseksi tulemisen aikoihin.
Ensimmäisenä piti aina päästä todistamaan, että uskonnolla ja logiikalla ei ole mitään tekemistä toistensa kanssa. Esimerkiksi jos Jumala/jumala/jumalat on/ovat kaikkivoipa/ia niin, miten heillä sitten kuvataan olevan tunteita tai mitän voidaan sanoa tämän olennon olevan hyvä tai paha? Hyvä ja paha ovat moraalisia käsitteitä, joita ei määritelmään mukaan voi kaikkivoivalla olennolla esiintyä.
Usko itsessään aiheutti aina sen ongelman. Keskustelun kulku liittyi siihen tarvitaanko sitä vai eikö tarvita ja jos tarvitaan niin mihin muka tarvitaan. Aika turhaa väittelyä itse asiassa. Nykyisin olen vakaasti sitä mieltä, että kaikki uskovat johonkin. Minä politiikan voimaan, toinen jumalaan, eri asioita, mutta itse uskon voimassa ei mitään eroa.
Kirkko. Se herkullisin osa keskustelua. Toisille hyväntekijä, yhdessäolon seurakunta. Minulle rappeutunut instituutio, jolla on pitkä sorron historia takanaan. Tekee nykyään ainakin Suomessa hyvääkin työtä, vaikka kerääkin rahansa minun yhteiskuntkäsitykseni vastaisilla kirkollisveroilla.
