Ei se teko, vaan sen viesti

Vanhoja uutisia: vasliiton Korhonen otti ja erosi. Great. Kukaan ei varmaan usko, että tuo ero sinällään johtaisi mihinkään kannatuksen nousuun. Mutta se antaa viestin siitä, että vaalituloksen antama viesti on otettu hyvin vakavasti ja toimenpiteisiin on ruvettu heti.

Siis heti. Eikä odotella sitä, mikä on joskus vuoden päästä olevan kokouksen keskustelu ja siitä mahdollisesti johdettavat toimenpiteet. Varsinkin jos eroa seuraa vielä muita toimenpiteitä, joilla hommaa lähdetään rakentamaan uudestaan.

Tästä voisivat sosialidemokraatitkin ottaa oppia. Ei, en tarkoita, että puheenjohtajan tai pääsihteerin pitäisi ruveta eroamaan. Mutta jommankumman tai molempien olisi jo pitänyt astua esiin ja kertoa, mitä nyt tapahtuu ja miten. Kahdessa päivässä ehtii huonompikin politiikko lyömään toimenpideohjelman kasaan.

Vaalituloksen viestin vakavasti ottaminen vaatii toimintaa ja sitä tukevaa viestiä. Ja nopeaa reagointiherkkyyttä. Olkoon tähtäin mitenpäin tahansa vuodessa 2011.

Aika ottaa ne vakavasti

Vaikka SDP:n johdon olisi aika ottaa myös vaalitappio vakavasti, niin ennen kaikkea yksi iso asennemuutos olisi edessä. Toisin kuin se vaalitappion vakavasti ottaminen, joka olisi puhtaasti viestintäkysymys toistaiseksi, niin asennemuutos suhteessa perussuomalaisiin vaatii myös sisältöihin vastaamista.

Muista puolueista en loihi mitään lausumaan, mutta sosialidemokraateilla näyttää olevan iso ongelma, ottaa persut vakavasti. Demari lehti tiesi kertoa, että vaalien protestiäänet kanavoituivat Soinille ja perusväite kuuluu, että Soinia=persuja äänestetään, koska on turhauduttu politiikkaan. Tämän väitteen perään kuuluu liturgian mukaan lisätä, että ne tai Soini eivät kuitenkaan ole tehneet mitään avauksia.

Väitän, että perussuomalaisia ei äänestetä protestiksi, vaan aidosta halusta tukea toisenlaista poliittista liikettä. Liikettä joka ainakin puhuu asioista, jotka moni keskiluokkainen ja/tai lähiöiden perusasukki, kokee itselleen tärkeäksi. Näitä ovat maahanmuuttajat, työ ja toimeentulo kaikissa muodoissaan.

Maahanmuuttajien kohdalta tilanne nyt vain on se, että vaikka totuus onki se, että asia ei (ainakaan vielä) ole Suomessa mikään ongelma, niin meillä on lähiöt täynnä väkeä joka kokee asian ongelmaksi. Se on tosiasia, josta ei pääse yli eikä ympäri. Siitä ei pääse pois selittämällä kaunista solidaarisuudesta, ei kertomalla suvaitsevaisuuden tärkeydestä. Tarvitaan myös muuta.

Olkoon sisällötöntä tai ei, pelkkä perussuomalaisten asialista riittää haastamaan sosialidemokraattisen politiikan. Olkoon kuinka tärkeää tahansa, puhuminen samaa sukupuolta olevien parisuhteiden rekisteröinnistä ei toimeentulostaan huolestunutta duunaria lämmitä. Olkoon kuinka yhden miehen liike tahansa, persut ovat jo muutakin kuin pelkkä Soini. Perussuomalaisten poisselittäminen protestilla ja populismillaan on pelkästään tyhmää.

Saattaa olla, että persut menevät pois tai hajoavat sisäisiin riitoihin, kun tarpeeksi kauan pidämme päämme pensaassa ja kädet silmillä. On kuitenkin mahdollista ettei näin käy. Ja jälkimmäisen vaihtoehdon mukaan meidän on toimittava, toiminta on aina rakennettava kestämään pahin mahdollinen tilanne.

Blogistentialinen kriisi

Kirjoitan ja siksi olen olemassa. Kirjoitan, koska on sanottavaa. Kirjoitan, koska omat ajatukset muuttuvat matkalla päästä näppäimistön kautta näytölle. Kirjoitan, koska se nyt vaan on kivaa. Mutta onko kaikki turhaa?

Olen saavuttanut henkisessä kehityksessäni blogistentialistisen kriisin. Tekstiä ei ole syntynyt, eikä ajattelua tapahtunut. Onko minulla mitään syytä jatkaa tämän blogin pitoa ja mikä vielä pahempaa, onko minulla enää mitään sanottavaa? Kaiken tarpeellisen lienen jo kertaalleen kirjoittanut, miten niitä lähdetään uusimaan.

Kun kirjoituksia jää ”väliin”, se ruokkii kierrettä. Blogin pitäisi aivan ehdottomassa minimissään päivittyä 2 kertaa/vko. Jos siihen tahtiin ei pääse, ei hommassa minulle ole mitään mieltä. Useamminkin pitäisi kirjoittaa.

Yksi keskeinen syy itse-epäilykseen on se, että olen huomannut muuttuvani sitä kyynisemmäksi, mitä kauemmas liu-un politiikasta. Minulla on yhä useammin pisteliästä huomautettavaa, sen sijaan että olisin rakentava, saati sitten kannustaisin. Tässä on kuitenkin tullut matkattua sieltä melko läheltä politiikan teon ydintä kauas takariviin huutelemaan. On sinällään pelottavaa, miten toisenlaisilta asiat nyt näyttävät. Monessa sellaisessa asiassa, jotka ennen näyttivät mielekkäiltä, ei ole enää mitään järkeä.

Mutta koukataanpa hetkeksi toiseen kriisiin. Kriisiin nimeltä SDP. Sosialidemokratia ei ole kriisissä, mutta SDP on. Eurovaalien tulos oli katastrofi. Kun en halua olla kyyninen, enkä ilkeä niin tiivistän analyysin seuraavasti: sisältö, viestintä, sisältö, viestintä, sisältö, viestintä. Muuten meni hyvin.

Tästä kriisistä löysin kuitenkin syyllisyyden. Enpä juuri pistänyt montaa tikkua ristiin näiden vaalien hyväksi. Olisi pitänyt. Jotta olisin rakentava ja kannustava, niin henkilökohtaisen aktivoitumisen kautta lähdetään kannustamaan muitakin samaan. Nyt vain pitää löytää itselleen sopiva poliittisen aktiivisuuden muoto. Ja alkaa taas sanoa.