Ministerikierrätys

SDP siis eilen päätti kierrättää ministereitään aika rajustikin. Osa vaihdoksista varmasti herättää kysymyksiä suuntaan jos toiseenkin. Vastauksia jo kaipaillaankin.

Eero Heinäluoman nousu hallitukseen ja nimenomaan valtiovarainministeriksi on yllätyksetön. Puolueen puheenjohtajan oli pakko mennä hallitukseen ja käytännössä pakko ottaa kovin puolueella oleva ministerin salkku. Näin hallitusryhmään ei jää hänen yläpuolelleen arvoasteikossa olevaa ministeriä ja hänet on luonteva nimittää hallitusryhmän veturiksi ja samalla "kolmen koplan" neuvotteluihin. Muulla ministeriratkaisulla Heinäluoman kohdalla olisi ollut pelättävissä myös "Itälä-ilmiö", eli että puheenjohtaja hallituksessa jää jonkun toisen ministerin varjoon.

Antti Kalliomäen siirto opetusministeriksi oli tavallaan yllätyksellinen. Etukäteen oli selvää, että Kalliomäki jää joko ministeriksi tai siirtyy esimerkiksi eduskuntaryhmän johtoon. Siitä on luultavasti sovittu jo silloin, kun puolueen puheenjohtajakamppailun alkumetreillä Kalliomäki ilmoitti ettei lähde kisaan ja kannatti voimakkaasti Heinäluomaa.
Kalliomäellä on vanhasta muistista kokemusta koulutuspolitiikastakin ja opettajan tausta. Ratkaisulla on varmasti haettu myös ministerin painotuksen siirtämistä ammattillisen ja perusopetuksen puolelle. Nykyinen opetusmininisteri on/on joutunut tekemään kaikkein eniten korkeakoulupolitiikkaa ja nyt yritetään varmasti hakea vielä enemmän ratkaisuja muuallakin. Haatainenkin tosin piti paljon esillä mm. koulupudokkaiden asioita, mutta oli korkeakoulu(yliopisto) painottunut ministeri.

Tuula Haataisen siirtyminen sosiaali- ja terveysministeriksi on looginen. Ennen ministeripostiaan Haatainen on ollut nimenomaan kiinnostunut ja perehtynyt tämän alan kysymyksiin. Nyt vaihdettiin hyvä substanssiministeri toiseen. Ratkaisussa on varmasti myös halua painottaa pääkaupunkiseudun erityisongelmien ratkaisua tällä saralla, Haatainen kun on helsinkiläinen.

Leena Luhtanen goes oikeusministeri. Tämä on ehkä kaikkein eniten keskusteluttanut siirto. Luhtasen oleellisin substanssiosaaminen on ennen ministeriyttä ollut koulutuspolitiikan kysymyksissä. Luhtasella on kuitenkin pitkä poliittinen kokemus sekä pitkä kokemus virkamiehenä. Häntä eivät virkamiehet pääse pyörittämään, vaikka juristin papereita ei olekaan. Luhtanen on lisäksi pikkutarkka paperien kanssa ja painaa asioiden perässä loppuun asti (tästä on omakohtaista kokemusta, kun aikanaan toimin erään työryhmän, jota Luhtanen veti, sihteerinä). Oikeusministerillä on lisäksi erittäin hyvin asioihin perehtynyt erityisavustaja, joka on juristi.

Susanna Huovisen nousu liikenne- ja viestintäministeriksi on myönteinen yllätys. Huovinen on ollut eduskunnan demariryhmän nuorten naisten joukosta ehkä eniten 'ministeriputkessa', esiintynyt vastuullisena asioidenhoitajana ja lisäksi perehtenyt ministeriön toimialaan, etenkin viestintäpuoleen. Toinen kovassa kurssissa oleva nuorempi nainen eli Pia Viitanen, valittiin juuri kesällä puolueen varapuheenjohtajaksi, joten Huovinen oli ehkä siksi looginen ratkaisu. Lisäksi keskisuomalaisen ministerin nimittämisellä haetaan varmasti vauhtia sen alueen seuraaviin vaaleihin.

Johannes Koskisen ja Sinikka Mönkäreen poistuminen hallituksesta ei loppujen lopuksi ole kauhean yllättävää. Ratkaisu on Heinäluoman näköinen, eli haetaan uutta voimaa hallitukseen. Suomeksi se tarkoittaa sitä, että pisimpään istuneet ministerit syrjään ja uusia kasvoja tilalle. Tällä pyritään hakemaan demareiden kasvogalleriaan vaihtuvuutta ja sitä kautta potkua, sekä valtakunnallisesti että täsmäkohdennettuna alueellisesti, myös seuraaviin eduskuntavaaleihin.