Kenelle korotukset karkaavat?

Naisvaltaisten matalapalkka-alojen palkankorotuksista on vaalikeskusteluista eteenpäin pikkuhiljaa virittynyt pommi, jonka purkamisessa hallitus saa käyttää kaiken taitonsa. On enemmän kuin vaikeaa nähdä miten pommi puretaan, siksi rankka ase siitä on muodostunut. Täytyy huomauttaa, että jonkinlainen purkautuminen on toivottavaa, sillä korotuksia tarvitaan.

Keskusteluissa vallitsee vain melkoiset erot siitä kenelle korotusten katsotaan kuuluvan. Puhutaan kaikista matalapalkkaisista naisaloista, hoitajista, koulutetuista hoitajista, sosiaalisektorista, koulutetuista sosiaalialan työntekijöistä ja niin edelleen. Täytyy muistaa, että jos puhutaan kaikista naisvaltaisista matalapalkka-aloista niin joukkoon kuuluu myös teollisuutta, esimerkiksi tevanake teollisuus.

Jos allekirjoittanut saisi päättää, niin suurin korottamisen vara löytyisi julkisen sektorin huonoimmin palkatusta päästä. Siis esimerkiksi perhepäivähoitajista, lähihoitajista, tuki –ja huolintahenkilökunnasta. Tämä ei ole koko lista, vaan esimerkki – eli ei tartte ampua, jos joku tärkeältä tuntuva ryhmä tuosta puuttuu.

Mikä tässä oli oleellista? Se, että niin kutsutut koulutetut alat puuttuvat joukosta. Niissä ryhmissä on vähän vähemmän huonot palkat kuin noissa esimerkissä mainituissa – vaikka siis liian matalat palkat niissäkin. Huonoin mahdollinen argumentti on se, että korotuksia pitäisi ohjata ns. koulutetuille juuri tuon koulutuksen vuoksi. Palkkaa ei missään olosuhteissa pidä mitoittaa koulutuksen mukaan, vaan tehtävien mukaan. Ei paremmasta koulutuksesta seuraa automaattisesti parempi palkka – ei saisi seurata. Erilaisesta koulutuksesta noin periaatteessa seuraa erilaisia työtehtäviä, ei erilaista palkkaa.

Valitettavasti näillä niin kutsutuilla koulutetuilla aloilla on paremmat edellytykset ajaa korotuksiaan. Esimerkiksi hoitajaliittojen kohdalla tilanne on jo pitkään ollut se, että sairaanhoitajien Tehy kuskaa miten haluaa Superia. Ja molemmathan jo olemassaolollaan heikentävät sektorin neuvotteluvoimaa.

Toivon, että jonkinlaiset kuoppakorotukset johonkin kohtaan saadaan. Se kenelle ne tulevat ja minkä suuruisina, on kokonaan toinen juttu. Vaikka tässä asiassa pitäisi olla optimisti, niin jotenkin pelottavan kaukaiselta tuntuu ajatus, että esimerkiksi metalliteollisuuden sopima palkankorotustaso edes prosentteina saavutettaisiin.