"Mä aloin katella muita töitä"

Ja niin on lausunut, Vanhanen. Matti Vanhanen. Ja saahan sitä aikuinen mies alkaa katsella uusia töitä. Monihan innostuu vielä keski-iässä tekemään ammatin -ja uranvaihdoksen. Ja oikeinhan se on. Ihminen tarvitsee uusia näkökulmia - ja suoraan sanottuna Suomi tarvitsi, tai noh, tarvitsee edelleen/taas, uuden pääministerin.

Siinähän se homman varsinainen juju onkin. Jos ihminen, jonka ammatti sattuu olemaan pääministeri, kertoo alkaneensa katsella "muita töitä" ja "uusia hommia", niin etäistä hälytyskellojen kilkatusta alkaa kuulua. Siis ammatti oli pääministeri.

En tosiaan tiedä, että olenko nyt sinisilmäinen, vanhanaikainen tai harhaluuloinen tai kenties kaikkea kolmea. Mutta olen ollut ja olen edelleen siinä uskossa, että poliitikon työ ylipäätään ja pääministerin ennen kaikkea on muutakin kuin työ. Eihän se nyt voi olla yksi työ muiden joukossa. Siihen päästäkseen joutuu kuitenkin käymään melkoisen kutsumustien läpi, tai ainakin suurin osa joutuu.

Minusta ei ole mitään väärää siinä, että poliitikot aloittavat muitakin töitä poliittisen uran jälkeen. Ihmisiä ovat hekin ja politiikassa pätevöityy lisää erilaisiin asioihin. Mutta jos pääministeri vaihtaa kesken kautensa uusiin töihin, koska tämä päätti "että nyt saa riittää ja aloin katsella muita töitä", niin ei, ei todellakaan ole asia ihan kohdallaan.

Ei kai ole kiellettyä odottaa, että poliittinen johtaja tuntisi, edes ihan vähän, intohimoa tekemiseensä, Suomen johtamiseen?

Demokraatti, ruotsidemokraatti

Naapurien vaalien tiimoilta suurinta hämmästystä herätti tämä ruotsidemokraattien nousu. Tämähän on siis puolue, jota voisi kuvailla, että se perussuomalaiset with a big twist. Tai toisaalta, että se on perussuomalaiset ilman säädyllisiä filttereitä.

Ei voi olla kenelläkään yllätys, että muukalaisvastainen - tässä tapauksessa osin jopa avoimen vihamielinen? - puolue menestyy vaaleissa. Kyseessä on sama ongelma kuin meillä Suomessa: kun maahanmuutosta aiheutuvista seurauksista ei keskusella avoimesti, eikä uskalleta tehdä esityksiä, seuraa vaihtoehtoisen puolueen nousu ennen pitkää väistämättömästi.

Mutta kaikkein ironisinta on tuo länsinaapurin puolueen nimi ja sen linkki sikäläiseen asennoitumiseen ja ilmapiiriin. Kyseisen porukan kohtelu, kun ei ole tapahtunut mitenkään demokratian hengessä tai sen kauniita periaatteita kunnioittaen. Puolue yritettiin vaieta kuoliaaksi, sitä ei päästetty muiden tapaan esiintymään, esitettiin vetoomuksia jättää se huomiotta ja niin edelleen.

Tuota, ursäktä mig men... Ei näin käyttäydytä kypsässä demokratiassa. Kansavalta tarkoittaa, sitä että kansalla on oikeus myös sortaa itseään. Jos nyt ihan välttämättä haluaa, niin saa äänestää myös täydellisen idioottimaisia vaihtoehtoja. Mutta kaikkien puolueiden tms. pitää päästä toimimaan samoilla pelisäännöillä ja samoilla ehdoilla. Jos jokin porukka on suorastaan rikollinen, niin se ei varmaan saa sitten edes oikeutta toimia ja sen asian tuomitseminen kuuluu oikeuslaitokselle.

Myös tyhmistä esityksistä pitää voida keskustella ja niille pitää antaa tilaa. Vaikenemalla ja peittelemällä lapioidaan tukea ja kannatusta suoraan ääriliikkeiden laariin.

Onko Ruotsin tie meidän tiemme ?

Ruotsissa tapahtui se, minkä ei historiallisen tietämyksen mukaan pitäisi olla mahdollista. Ja se sama, mikä näyttää voivan olla mahdollista tapahtua keväällä myös Suomessa. Totuttujen lainalaisuuksien mukaan, oikeistohallituksen ei pitäisi pystyä pysymään vallassa, ei varsinkaan taloudellisesti vaikeina aikoina.

Vaikka Ruotsi on hyvin erilainen, on sen tilanteessa paljon samaa. Sielläkin on itselleen ihmisen kasvot löytänyt oikeisto, joka on ajanut ainakin retorisesti hyvinvointiyhteiskunnan kylkeen. Sielläkin juuri oikeisto on löytänyt oikein 2000-luvun hengen, jossa yksilöllinen kilvoittelu yhdistetään kohtuulliseen yhteisvastuuseen. Molemmissa on vasemmisto, tarkoittaa siis sosialidemokraatteja, heikoissa kielissä, kompastelee eikä oikein löydä tietään tulevaisuuteen.

Länsinaapurissa toki harrastetaan tätä käsittämätöntä blokkeilua, joka vaikuttanee vaaleihin omalla tavallaan. Sanon käsittämätöntä siksi, että minusta neuvottelu ja yhteistyö ovat avainsanat politiikassa. Ei sen pitäisi monipuoluejärjestelmässä olla niin, että jo etukäteen kerrotaan kenen kanssa maata hallitaan, jos valta saadaan. Omaa ohjelmaa toteutetaan suhteessa niihin, joilla kannatusta on.

Yksi keskeinen ero on tietysti vihreät, jotka Ruotsissa ovat vasemmistopuolue, kun taas Suomessa puolue sijoittuu johonkin sinne kokoomuksen mustemmalle puolelle poliittista karttaa ääriyksilöllisine piirteineen. Vaikka nyt eletäänkin vihreiden puolueiden kukintakautta, niin se ei kuitenkaan ole ratkaisevaa.

Jos mitään oleellista ei muuttu Suomessa, niin Ruotsi tie on meidänkin tiemme. Keskeinen erottava tekijä on aika, lännessä se jo loppui, täällä sitä on. Sosialidemokratia kun kaivaa esiin jostain kansankielisyyden, selkeyden ja kirkkaan oman vaihtoehdon, niin tilanne saattaa hyvinkin muuttua.

Energiaverotus haisee

Kai tämäkin pitää sanoa ääneen. Vihreä verouudistus ja energiaverotus haisee, siis niinkus sucks.

En minä halua, että sähkölaskuni nousee parikymmentä euroa kuukaudessa siksi, että kulutusta pitäisi hillitä ja siksi, että sitä sähköä ja lämpöä tuotetaan väärin. En ymmärrä miksi minua pitää rangaista siitä, että elän sähköintensiivisessä yhteiskunnassa ja haluan lämmittää tupaani talvellakin.

Ihan ensin pitäisi päättää, että minkälaista energiantuotantoa halutaan suosia. Jos painopiste on päästöjen vähentämisessä, niin sitten laittamaan lisää ydinmyllyjä pystyyn ja äkkiä. Jos painopiste on uusiutuvissa, niin sitten jätteenpoltot, risunkeräämiset ja kompostit kuntoon ja ripeästi. Siihen sitten päälle rangaistusverot ennen kaikkea hiilelle ja sitten öljylle ja turpeelle.

Ja rangaistusverot sinne teollisuudelle, joka sen sähkön tuottaa. Se tehoaa, ei kuluttajien rankaiseminen. En minä voi vaikuttaa siihen, että miten sähköyhtiöni energiansa tuottaa. Ja ei, en todellakaan mene mihinkään norppa/tuuli/menninkäissähkö vedätykseen.

Minusta energiapolitiikan lähtökohta pitäisi olla edullisen sähkön ja lämmön tuottaminen kuluttajille mahdollisimman ympäristöystävällisesti. Ja tuottamismuotoja pitää ohjata tuottajien, ei kuluttajien kautta. Energiansäästö on enimmäkseen haihattelua muualla kuin paremmissa rakentamis- ja teknisissä ratkaisuissa.

Jaa, tässä ei vissiin ollu kaikki uudistukset. Mutta ei ne loput loppukäyttäjien rankaisutkaan kauhean kannatettavia ole.

Vihreä mopo metsään

En koskaan ole oikein arvostanut vihreiden kykyä saada politiikassa mitään aikaan. Heidän saavutuksensa perustuvat lähinnä siihen, että tehokas teemojen esiinnoasto saa muut omaksumaan niitä. Ja omaksuttuaan sitten ajamaan niitä.

Mutta tähän saakka olen arvostanut vihreitä siitä, että enimmäkseen siellä keskitytään omaan juttuun eikä käytetä aikaa muille räksyttämiseen. No, ohi on. Sekä arvostus että tämä piirre ilmeisesti.

Sinnetännemäen tämän päiväinen oksennus hesarissa oli kuvottava. Ja kummallinen. Vihreät ovat jopa ylpeilleet individualismillaan että ryhmätoiminnan puutteellaan. Ja sitten sieltä annetaan ylen lasti linjattomuudesta!

Semminkin kun Sinnetännemäen kaipaa linja on aika selkeä. Demareiden talouslinja on työllisyys. Ja sen kautta hoituu moni asia kuntoon. Mutta ehkä työministeri ei tullut sitä ajatelleeksi?

Hei, Hei Mari

Nyt saa sanoa ennakkoluuloiseksi tai muuten vaan hölmöksi, mutta jotenkin, kun uutiskuvaa katselee, niin Mari Kiviniemestä ei tule mieleen 'päämisteri'. Ei ensimmäiseksi, ei toiseksi, eikä oikein vielä sittenkään. Ei se oikein voi sukupuolestakaan olla kiinni, sillä kyllä vaikkapa Saksan Merkel huokuu olemuksellaan niin kansleria, niin kansleria. Jotenkin tuo vain on niin... eksyksissä.

Mutta ei se ollut se asia, olkoon niin pääministerittömän näköinen kuin haluaa. Tehtävistä ja niiden hoidosta tässä on kyse. Päivänä eräänä Mari K. loihi lausumaan suurinpiirtein niin, että muiden pitäisi lopettaa vaalipuheet ja hoitaa asioita. Samaan hengenvetoon hän totesi, että leikkauksiin pitää turvautua vasta viimeisenä keinona eikä nyt ole niiden aika.

En ole mikään ekonimisti tai talouden suurymmärtäjä muutenkaan, mutta jos valtion budjetti on ensi vuonna 9 miljardia euroa pakkasen puolella, niin minusta se on ongelma. Se on iso ongelma. Haluttiin valtion velkaantumisesta teoretisoida mitä tahansa, niin ei tällainen velkaantuminen hyvästä ole. Ja se jos mikä on vaalipolitiikkaa, että tehdään vaalivuodelle noin rankasti alijäämäinen talousarvio.

Kyllä nyt on leikkaustenkin aika. Radikaalienkin leikkausten aika. Maataloudesta ja puolustusmenoista pystyisi jo yksin niistämään 2 miljardia ilman, että sillä olisi valtaosan suomalaisia arkeen minkäänlaisia vaikutuksia. Kunnon kriittisellä tarkastelulla budjetista löytyisi ihmisten arjen ulkopuolelta niistettävää. Jokin tässä koko rakennelmassa mättää, jos huonot ajat iskevät heti tuollaisen loven talousarvioon.

Presidentinvaalit – Nato vaalit?

Kaiken totuuden torvi, vuolaana virtaava Kyrönjoki, ja mahtavien ideoiden isä että äiti, maalaisliiton verkko lehti Apila kertoo, että:

                      ” Presidentinvaalit ovat siis näillä näkymin Nato-vaalit.”

Aha. Todella mielenkiintoista. Olen suuresti yllättynyt, jos nämä henkilövaalit käytäisiin sellaisella teemalla kuin Nato. Ja vielä yllättyneempi siitä, että joku puolue haluaisi käydä tässä kansanäänestyksen asiasta. Ehkä maalaisliiton ajatus kulkeekin siihen suuntaan, että asettumalla Natoa vastaan on toinen porvarillinen puolue voitettavissa noissa vaaleissa.

Puolueet haluavat käydä presidentinvaalit tasan siksi, että onnistuessaan niistä voi saada valtavan buustauksen puoluekannatukselle. Epäonnistumisesta harvoin on niin paljon väliä, ellei se sitä ole ruokkimassa tappiokierrettä eteenpäin (kuten maalaisliiton kohdalla on nyt todennäköistä).

Presidentti tokikin jatkaa varmaan ulkopolitiikan johdossa. Hänelle ei silti kuulu Natojäsenyydestä päättäminen, ei yksin, eikä yhteistoiminnassa. Se valta kuuluu jatkossakin kansalle, eli eduskunnalle. Siksikin Natovaalit olisivat presidentinvaaleissa hölmöä hommaa. Tai ehkä maalaisliitto haluaa siirtää tämän osin kiusallisen kysymyksen ohi eduskuntavaalien.äydä presidentinvaalit tasan siksi, että onnistuessaan niistä voi saada valtavan buustauksen puoluekannatukselle. Epäonnistumisesta harvoin on niin paljon väliä, ellei se sitä ole ruokkimassa tappiokierrettä eteenpäin (kuten maalaisliiton kohdalla on nyt todennäköistä).

Elokuinen valitusvirsi

Kummallista. Minusta on kummallista kuinka suuret otsikot saadaan esimerkiksi tästä aiheesta sukupuolineutraali avioliittolaki. Tai yhtä kummallista on se, kuinka paljon aikaa politiikassa käytetään nyt vaikkapa provinssien lentoyhteyksien ihmettelyyn tai sukupuolivähemmistöjen oikeuksista kohkaamiseen. Niin puhumattakaan tästä kotikutoisesta ”rasismin kanssa flirttailu” –keskustelusta. Listaa voisi jatkaa.

Ei siinä mitään. Tärkeitä ovat asiat ja jopa periaatteellisia. Mutta yksi juttu niille on yhteistä: lillukanvarsia. Niitä pikkujuttuja joita (suomalaisessa) politiikassa hoidetaan vasurilla – tai pitäisi hoitaa vasurilla.

Tässä kohtaa menee yleensä jollain se Soininkin mainostama kikherne nenään. Todettakoon nyt, että sanonta ei kuitenkaan ole tuon retoriikkalingon keksimä, vaan vanhasta herne nenästä tuunattu sanonta on ainakin meikäläisen lähipiirissä elänyt jo viitisentoista vuotta, todennäköisesti siis muuallakin.

Mutta minusta katsoen on niin, että niin kauan kuin meillä on nälkäisiä lapsia, pahoinpideltyjä naisia ja miehiä, tappoja, sosiaalista eriarvoisuutta, työttömyyttä ja niin edelleen täällä kotomaassa. Ja nälkää, sotaa ja murhia kansainvälisesti, niin ei pitäisi olla varaa tehdä noista lillukanvarsista kauhean isoa numeroa. Olisi asioitakin.

Mutta ehkä sitä tässä vanhetessaan junttiutuu. Tai sitä tällainen ”tuosta poikki ja pinoon” – tyyppinen ihminen, ei oikein ole aina yhteen sopiva tämän nykyisen mielikuvapolitiikan kanssa. Siis sen, jonka periaate kuuluu: Ei ole tärkeää mitä tehdään, vaan miltä se näyttää. Ennen mielikuvapolitiikkaakin sentään tehtiin toisella ajatuksella, siis sillä, että tärkeää on, että se mitä tehdään, ei näytä sille mitä tehdään

Kerrankin samaa mieltä

Suomalaisen luterilaisen kirkon pää väläytti, että kirkon ehkä pitää luopua vihkimisoikeudestaan kokonaan, jos avioliittolaista tehdään tasa-arvoinen ja oikeudenmukainen. Tässähän menee elämänkatsomus kohta uusiksi, kun on samaa mieltä kirkon korkea-arvoisen edustajan kanssa.

Tosin tässä tapauksessa olen jyrkempääkin mieltä. Ei ole tarvetta odotella, että kirkko itse nyrpistää nokkaansa ja luopuu tuosta oikeudesta. Sen voisi ottaa siltä kokonaan pois. Avioliitto on kuitenkin lakiin perustuva sopimus, eikä kirkon kaltaisella kansalaisjärjestöllä pitäisi olla sen kanssa mitään tekemistä. Käykööt ne siunaamassa kirkossa parisuhteensa sitten myöhemmin, jotka niin tahtovat.

Ihminen ja poliitikko

Ajatelkaa nyt Matti Vanhasta. Unohtakaa hetkeksi todennäköisesti tuntemanne luontainen inho. Ajatelkaa. Ajatelkaa sitä ihmistä, jonka nimi on Matti Vanhanen. Ei sitä entistä harmaata pääministeriä, vaan ihmistä, joka sattuu olemaan poliitikko ja josta sattuman kautta tuli maalaisliiton puheenjohtaja ja pääministeri.

Saattaa lyödä tyhjää. En halua yllyttää ketään likaisiin ajatuksiin, joten jatketaan eteenpäin. Minäkään en juuri harrasta Vanhasen ajattelua, mutta tämä ajatus juontui päähän tästä miehen viimeisimmistä erouutisesta. Tässäkin tapauksessa tunnemme poliitikon, jonka takana jossain (kaukana) on ihminen.

Tiedämme, että tämä ihminen on varomaton ja intohimoinen (nettideittailu pääministerinä), asiakeskeinen (kaikki ne tekstit) ja varautunut (katsokaa nyt sitä elekieltä). Mutta tunnemme hänen kuitenkin – epäonnistuneena – poliitikkona. Ihmistä saattaisi käydä sääliksi, ellei tämä olisi poliitikko – ja vielä maalaisliittolainen sellainen.

Mutta tämä on vain aasinsilta. Aasinsilta siihen, että poliitikot ovat meillä ensisijaisesti poliitikkoja ja vasta sitten ihmisiä. Vaikka itsensä suojelu on luontainen tarve niin silti minusta asia saisi olla päinvastoin. Niin, että asioita hoitavat  olisivat ihmisiä, jotka ovat poliitikkoja – eikä päinvastoin.

Mutta koska muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta johtavatkin poliitikkomme katsovat tarvitsevansa roolin, brändin, menestyäkseen, niin tätä reseptiä kopioidaan jatkuvasti. Kierre pahenee. Minun on ainakaan vaikea ajatella, että rooli voisi koskaan hoitaa asioita yhtä hyvin kuin ihminen.

Menestyksellinen politiikan tekeminen vaatii kuitenkin tunnetta ja intohimoa.

Onko oppositiolla tilaa majatalossa?

Vallan Kahvan Majatalon asumisaika alkaa kääntymään kohti loppuaan. Viimeistään syksyn sateista alkaen sisällä talossa olevat hallituspuolueet alkavat tosissaan kamppailla paikastaan seinien sisäpuolelle. Samaan aikaan, ainakin teoriassa, ulkona nuotiopaikalla istuvan opposition pitäisi lisätä kierroksia kamppailussa maan suunnan muuttamisessa.

Kesä sinällään on hiljaista aikaa esittää arvioita. Suomalaisen yhteiskunnan hienoja puolia on se, että täällä lähes kaikki todella pysähtyy kesällä. Rattaat pyörivät minimitehoilla ja ajatukset lähinnä hautuvat ilman, että niitä maanisesti yritettäisiin laittaa mietintöihin saati toteen. Minusta se on siis ihan aikuisten oikeasti hienoa.

Mutta tarkastelujakson pidentyessä koko vaalikauteen, on silti vaikea huomata sitä suurta punaista lankaa, jolla oppositio täyttäisi perustehtäväänsä eli hallituksen kaatoyritystä ja vaihtoehtojen esittelyä. Voi olla, että olen niin poliittisesti syrjäytynyt etten ole ajan hermolla, mutta kai näistä nykyisistä talousoloista ja hallituksen kehnoista - luetaan: lähes olemattomista - yrityksistä pärjätä niissä, saisi revittyä jännitettä politiikkaa ja virtaan kamppailuun majatalon paikoista.

Jos suurin jännite syntyy jostain "maassa maan tavalla" -itsestäänselvyyksistä, niin hukassa ollaan seuraavien vaalien kanssa. Pelko siitä, että nykyinen hallituspohja jatkaa, muuttuu käsinkosketeltavaksi. Vaikka voi olla, että nykyään ei saisi jännitteitä ja ristiriitoja olla missään, mutta silti pelkään, että jos värinää asioiden ympärillä ei ole, niin hallituspohja ei juuri muutu.

Nyt oppositio, ennenkaikea rakas SDP, ottakaa asioista kiinni ja alkakaa myllyttää hallitusta ja sen politiikkaa.  Kaikkea mikä poliitiikan maastossa liikkuu saa ja pitää ampua.

Blogi palaa

Olen tässä kesän mittaan herännyt taas blogikirjoittamiseen tuon "Jälleen yksi elämäntapamuutos" -sisarblogini kanssa. Niinpä tämä 'varsinainen' bloginikin palaa tauoltaan ja tekstiä alkaa jälleen ilmestyä verkkoon.

En sano, kun en voi, tässä sitä, että "tarkoitus on kyllä ollut kirjoittaa, mutta vähän pitkäksi tämä tauko venähti...". Tauko on ollut enemmän tarkoituksellinen kuin vain pitkittynyt tauko. Kirjoitan nyt ja olen aina kirjoittanut omaksi harrastuksekseni, jakaakseni saamaani ajatusta, purkaakseni ajatuksia. Näin ollen siinä vaiheessa, kun blogin päivittäminen alkoi tuntuu raskaalta, velvollisuudenomaiselta, päätin että ei ole pakko, jos ei tahdo.

Nyt tämä tuntuu taas miellyttävältä ja asiaakin alkaa taas kaiketin kertymään hampaankoloon. Sisältö ei varmaankaan vanhasta linjasta muutu: politiikkaa, mikä tarkoittaa ajassa liikkuvien asioiden kommentointia ja joskus harvoin omia ajatuksia. Harvoin siksi, että niitä ei kovin usein ole. Filosofiaa, mikä usein tarkoittaa lähes samaa kuin politiikka, mutta ainakin ajatuksissani kouraisee vähän syvemmältä, sielä ajattelun perusteista. Satunnaista jalkapalloa, se nyt kuitenkin on yksi hyvän elämän keskeisistä rakennusaineista. Ja sitten elämää, mikä tarkoittaa kaikkea loppua, arkea ja juhlaa.

Sattuneesta syystä politiikan kommentointini sisältää usein työmarkkinanäkökulman tai liittyy työmarkkinoihin. Kai siitä kirjoittaa, mitä kuvittelee eniten ymmärtävänsä. Valitettavan usein huomaan kommentoijan ääneni olevan sarkastinen ja kyyninen, mutta epäilen vahvasti, että se johtuu kommentointien kohteesta enemmän kuin kommentoijasta. Tai ainakin asia on mukavampi selittää niin päin.

Blogi palaa, taas kerran.

Joko poliittinen blogi kuoli?

Ei siitä nyt niin kauan ole. Vain muutama vuosi.

Sosiaalisesta mediastakin pitää ilmeisesti alkaa puhumaan jo muistelevalla: ”Vieläkö muistat kun…” nuotilla. Vain muutama vuosi sitten vähän jokainen perusti itselleen blogia, jakaakseen kuolemattomia ja terävän viiltäviä ajatuksiaan kaikille. Ainakin omassa kokemuspiirissäni käytännössä jokainen kirjoittamaan kykenevä perusti itselleen omaa tiedotusvälinettä.

Nyt huomaan, että kipeästi päivityksen tarpeessa oleva blogilistani on hiljennyt ja vaiennut. Toki kirjoittajiakin löytyy, mutta heidänkin päivitystahtinsa on hidastunut. Näihin jälkimmäisiin lukeudun itsekin. Loppuiko meiltä sanottava tai mielipiteet, pysähtyikö maailma? Joko poliittinen blogi kuoli?

Poliitikkojen, johtavien sellaisten, blogeja siteerataan ahkerammin kuin ennen. Poliittisten mielipideblogien aktiivisuus ja määrä taas näyttäisi olevan laskussa, myös muutaman Blogilistan kautta tehdyn nopean pistokokeen muodossa. Blogi sosiaalisen median muotona ei taatusti ole katoamassa, mutta suuntautuminen taitaa olla enemmän sinne muodin suuntaan.

Poliittisille asiantuntija –ja mielipideblogeille olisi jopa kysyntää. Suomalainen politiikka on satunnaisista myrskyistään huolimatta koko lailla seisova vesi. Sen luotaamiselle terävästi ja kohtuullisesti kirjoitettuna riittäisi lukijoita.

Ehkä todelliset vaikuttamiseen tähtäävä asiantuntija (-ja syväkurkku) blogit vain odottavat tulemistaan. Ja saattaa olla, että teräviä mielipiteitä ja loisteliaita analyysejakin vielä kaivautuu esiin. Juuri nyt vain tuntuu olevan valitettavan hiljaista.

”Julkinen on tehotonta!”

Tähän väitteeseen pääsen väittämään vastaan muutaman viikon kuluttua. Menen edustamaan työnantajaani Radio Yle1:n väittelysarjassa ”Ennakkoluuloja?”.

Konsepti vaikuttaa kiinnostavalta, toimittaja esittää väitteen ja minä vastaan. 15 minuuttia tätä.Pakko myöntää, että yleisesti ottaen nautin tällaisista asetteluista ja tilanteista. Sivistynyt väittely on miellyttävää ja kiinnostavaa. Se haluaako joku juuri minua kuunnella, on kokonaan toinen juttu.

Mutta itse väite: ”julkinen on tehotonta!”. Mitä siihen pitäisi vastata, varsinkin jos ei halua sortua fraaseihin? Ajatuksia otetaan mielellään vastaan

Rokotepakoilu

Yllättävänkin pitkään lepotilassa ollut sikalentsubakteeri on alkanut jyllätä Suomessa ja leviää tukevasti pohjoisesta kohti etelää. Epidemia on kohta totta koko maassa, se ei ole uhkakuva, vaan tosiasia. Ensimmäinen kuolonuhrikin on saatu.

Samaan aikaan meillä käydään käsittämätöntä keskustelua siitä, että osa hoitohenkilökunnasta aikoo kieltäytyä rokotteesta. Jos joku niin todella tekee, niin sitä voi pitää rikollisena toimintana. Hoitavalla henkilöllä ei ole mitään oikeutta vaarantaa potilaitaan kieltäytymällä rokotteesta.

Vaikka rokote ei ilmeisesti ole ongelmaton, niin siihen ei käsittääkseni kukaan ole kuollut. Itse tautiin on. Kyllä hoitohenkilökunnan pitää tuntea ja kantaa vastuunsa, eikä pakoilla sitä.

Sama pätee muihinkin rokotusasiasta vastuullisiin. Saattaisin olla valmis syyttämään alle kolmivuotiaan rokottamisesta kieltäytyvää vanhempaa lapsensa heitteillejätöstä, pahoinpitelystä tai jostain muusta sopivasta kohdasta. Tosin olen sitä mieltä, että ne vanhemmat, jotka jättävät lapsensa rokotusohjelman ulkopuolelle, ovat epäinhimillisiä ja ajattelemattomia, jos eivät rikollisia.

Toivon todella, että rokotepakoiluun puututaan raskaalla kädellä. Vaikka sikaflunssa on ollut lievempi kuin on odotettu ja pelätty, ei tautia ole mitään syytä levittää käytännössä tahallaan. Siitä on kyse kun tarjotusta rokotteesta kieltäydytään.

Asuntoköyhän halpaa hupia

Allekirjoittanut on tällainen nykyaikainen asuntoköyhä. Siis tällainen, jonka tuloista sanotaanko nyt vaikka varsin merkittävän osan lohkaisee isohkon asuntolainan hoitaminen. Vastineeksi lainasta on toki elämänlaatuun varsin miellyttävällä tavalla vaikuttava asunto.

Mutta asuntoköyhä yhtä kaikki. Ja tässä pitää huomioida se, että en valita. Hölmöähän se olisi, sillä tila on kuitenkin vapaavalintainen. Kukaan ei ole pakottanut asuntokauppaa tekemään eikä pankin velkavankeuteen astumaan. Termi nyt vain on ihan käyttökelpoinen, sillä se kuvaa tilannetta sekä henkilökohtaisesti, että laajemminkin.

Ja kun käteen jäävästä tulosta niin suuri osa menee tähän asunnon hoitamiseen, niin ne mainitut halvat huvitkin liittyvät talouteen. Vaikka muuten ei olisikaan mitenkään erityisen kiinnostunut talousluvuista, niin laina tavallaan vähän niin kuin pakottaa siihen. Kun siinä lainassa on ne pirun korot, jotka vaikuttavat kohtuullisen paljon siihen kuinka pitkään lainaa maksetaan ja paljonko kuukausittaiset kulut ovat.

Eli vähemmänkin nokkela on jo saattanut arvata, että halpa hupi on korkokäyrien seuraaminen. Kohdaltani se tapahtuu näennäisen laiskasti, lehdestä ja uutisista korot silmälle pistäen. Näennäisen siksi, että kun liikkeet koroissa huomaa, niin sitä alkaa väkisinkin ajatella, että mitkä muutokset taloudessa – tai yhteiskunnassa – korkoihin ovat vaikuttaneet.

On se hienoa tämä asuntolaina. Saa harrastamaan talouspolitiikkaa ja talouden seuraamista. Yksi keskeinen päätelmä on se, että talouden ennustaminen on vähän samanlaista kuin opintojen mittaaminen opintoviikoissa tahi- pisteissä. Mikä puolestaan on läheistä sukua linnunlaulun mittaamiselle metreissä.

Älyllisempänä loppuhuomautuksena todettakoon, että korkotason laskeminen näin alas pitää suomalaista keskiluokkaa ostovoimaisena ja mukana talouden pyörien voitelussa. Korkojen nousu paljon työttömyyden alenemista nopeammin olisi katastrofi.

Hellanlettas, meillä on ehdokkaita

Se on tämä Eurooppa, siis se Eurooppa, joka ei oikeasti ole Eurooppa, vaan se yhden unionin kokoinen Eurooppa. Se on just se, mistä saadaan aikaan pikkumaisia ja täysin yhdentekeviä kiistoja. Niitä on sitten kiva kiistellä, jotta ei a) tarvitse kiistellä oikeista, jokapäiväiseen arkeen liittyvistä asioista, b) joilla ohjataan keskustelu triviaaleihin asioihin tai c) joita käydään koska, ne nyt vaan rokkaan enemmän kuin tylsät jutut, niinkus sosiaalipolitiikka.

Tämä tulee väkisin mieleen tästä eri osapuolin harrastamasta inttämisestä, jota nyt käydään suhteessa erinäisiin henkilöihin, joita esitetään erinäisiin paikkoihin siellä unionin johdossa. Hellanlettas, meillä on ehdokkaita. Sitä oikein näkee, kuinka jo nuoruuden järjestötouhuissa viritetyt vaistot heräävät poliitikoissamme: ”Hah, nyt pääsee tekemään henkilövalintoja….”. Samaten kuin useimmin silloin nuoruudessakin, niin henkilövalinnat eivät nytkään olisi niitä tärkeimpiä asioita, joita ajaa tai joista keskustella.

Toki, olen itse syyllistynyt useampaankin henkilövalintaan osallistumiseen omalla vaatimattomalla panoksellani. On se vaan kiehtovaa touhua ja siinä kyllä valinnat konkretisoituvat. Mutta jotenkin sitä toivoisi, että isot ihmiset, jotka päättävät isoista asioista toimisivat toisin.

Mutta kun keskustellaan siitä, että pitääkö Lipposta esittää johonkin ja vastataan, että pitää mutta ei vielä. Tai ajetaanko nyt Rehniä kuinka kovasti ja mihin suuntaan ja kannattaako se, ollaan ehkä vähän hakoteillä. Ja sitten kehdataan vielä puhua Suomen edusta. Suomen kannalta tuskin on mitään merkitystä onko meillä jotain tiettyä ihmistä unionin johtopaikoilla tai ei. Tai jos sillä on niin paljon merkitystä kuin halutaan antaa ymmärtää, niin saatan pian ruveta haluamaan eroon koko unionista.

Ja todettakoon vielä, että vaikka useimpien Paavon SDP:ssä toimineiden tavoin kärsin omista Lippos traumoistani, niin olen sitä, mieltä että se mies olisi hyvä siellä unionissa. Ja olen sitäkin mieltä, että oma komissaari on hyvä olla, niin kauan kuin muillakin sellainen on. Mutta näistä kovasti keskusteleminen tai poliittisen prosessoriajan kova uhraaminen on leikkimistä.

Vaalirahoituskriisi on kupla

Sallittakoon ensin todeta, että politiikan ei olisi millään tavalla pitänyt kriisiytyä tästä niin sanotusta vaalirahakriisistä. Tässä on taas isketty se kuuluisa iso punainen nappula pohjaan. Se missä lukee mustin tikkukirjaimin ”paniikki”.

Ajatellaan nyt hetki, että mitä tässä on oikeastaan selvinnyt:

- Yritykset ovat rahoittaneet kansanedustajien ja puolueiden vaalikampanjoita.

- Järjestöt ovat rahoittaneet samoja tahoja samoilla asioilla.

- Vaaleihin kuluu rahaa.

- Ne joilla on eniten rahaa, näkyvät eniten.

Summa summarum: Mitään pahaa ei tässä kohtaan ole tapahtunut.

Vai haluaako joku toden teolla väittää, että siinä, että joku – yksityishenkilö tai järjestö – haluaa rahoittaa ehdokas x tai puolueen y kampanjointia on jotain väärää – tai pahaa? Onhan se nyt selvää, että jos jollain taholla on pätäkkää, niin sitä laitetaan sellaisen tahon tukemiseen, jonka katsotaan edustavan eniten omia näkemyksiä ja sellaisia ajavan. Tämä pätee niin ihmisistä kuin järjestöistäkin.

Selitykset siitä, että ”maan tapa meni liian pitkälle” ja ”yleinen moraalikäsitys on muuttunut” ovat juuri sitä, kun on jääty käsi siellä piparipurkilla kiinni, eikö oikein tiedetä mitä pitäisi sanoa. Hävettää myöntää, että rahaa on vastaanotettu, mutta moraalikäsitykset mihinkään ole muuttuneet.

Ajatellaanpa taas hetki. Kuinka moni toimittaja, joka tästä vaaliraha-asiasta on kirjoittanut, kieltäytyy heille eri tahojen tarjoamista lounaista, retkistä tai saunailloista? Eikö silloin yritetä vaikuttaa toimittajiin? Kuinka moni asiaa taivastellut ja siitä sohvallaan ja työpaikan kaffepöydässä pultteja ottanut kansalainen kieltäytyy siitä naapurifirman tarjoamasta joululahjasta tai liiketapaamisessa saadusta lahjasta? Siinäkään ei kai yritetä vaikuttaa kehenkään?

Ja muistellaan vielä hetki, mitä ei ole tapahtunut:

- Yksikään taho ei ole jäänyt kiinni lahjonnasta tai sen yrityksestä

- Kukaan kansanedustaja ei ole jäänyt kiinni lahjuksen otosta

- Ketään ei ole edes syytetty lahjonnasta tai lahjuksen otosta

- Mitään väärää ei ole todistettu tapahtuneen

Niin. Yksi vääryys tässä on ollut. Se on se, että julkisia varoja on käytetty kampanjointiin. En tarkoita kuntien ostamia seminaarilippuja, mutta ne jotka ovat RAY:n avustusrahoja tahi sairaanhoitopiirien rahoitusta käyttäneet saisivat hävetä ja erota tai vaikka toisinkinpäin.

Mutta. Minusta katsoen koko kriisi on kupla, kun mitään kriisin aineksia ei oikeasti ole olemassakaan. Kukaan poliitikko ei vain uskalla myöntää sitä, kun pelkää etteivät äänestäjät ymmärrä.

Markkinatalouden vaikeudesta

Se on aika kummallinen asia. Meillä on porvareita, jotka saarnaavat markkinamekanismin autuutta palvelujen järjestämisessä. Samaan aikaan nämä samat porvarit eivät ymmärrä markkinataloutta, jota yrittävät ajaa.

Otetaanpas ajankohtainen esimerkki, tämä Destia, jonka maata johtava mustelmahallitus (sininen+vihreä=turkoosi=mustelman väri) haluaa väkisin myydä. On koko lailla järjen vastaista, että kilpailu lisääntyy siitä, että markkinoiden suurin toimija myydään sen kilpailijoille. Tyhmempi ajattelee, että se vähentää kilpailua.

Tai ajatellaan vaikka sitä, että kuntapalveluiden järjestämistä pitäisi kilpailuttaa markkinoilla. Hei haloo, kuinka monessa kunnassa Suomessa on toimivat markkinat esimerkiksi sosiaalipalveluissa? Ei ole mitään järkeä kilpailuttaa sellaista, missä ei ole olemassa kilpailua. Puhumattakaan siitä, että markkinataloudessa pitäisi ostajallakin olla riittävä ammattitaito, varsinkin palveluissa. Suomessa tuskin on yhden käden sormilla laskettavaa määrää enempää kuntia joka pystyy hoitamaan kilpailutusprosessin kunnialla.

Ei voi kilpailuttaa, kun ei ole markkinoita. Eikä kannata myydä yhteiskunnan keskeisiä toimintoja ja vähentää samalla kilpailua. Markkinatalous on taitolaji, armaat porvarit.

Henkilökohtainen uskontunnustus

Intro: Politiikka on ollut minussa siitä asti, kun 14-15 vuotiaana aloin lukea. Anarkismin teoreetikoista sosialidemokratiaan kulki nuoren miehen tie. Kotikasvatus oli kyllä taustalla, ei anarkismissa, mutta sosialidemokratiassa sitä vahvemmin. Elin vaiheen poliittisena eläimenä ja vetäydyin syrjään. Tuskittelen puolueen ja puoluetoiminnan tilaan. Ahdistun siitä. Mietin mitä saan siitä, että olen puolueen ja jäsen ja miksi siis olen. Kuvittelen vielä ryhdistäytyväni ja tavalla tai toisella tuovani oman mausteeni puoluetoimintaan. Ahdistun lisää. Mietin, että tuskin politiikka yhtä miestä kaipaa.

Tunnustus: Uskon politiikkaan, ihmisten vapaaseen tahtoon ja yhteiskunnallisen toiminnan tärkeyteen. Uskon, että maailma muuttuu ihmisten toimesta. Uskon, että kaikki on mahdollista, kun tarpeeksi hyvää ja kovaa tahtoa.

Sosialidemokratia on aate, jossa ihminen voittaa järjestelmän. Se on aate, jossa inhimillisyys voittaa itsekkyyden. Se on aate, jossa solidaarisuus voittaa yksilöllisyyden, yhteisöllisyys yksinäisyyden. Se on aate, jossa ihmisyys voittaa rahan. Se on aate, jossa rakkaus voittaa kylmäkiskoisuuden. Se ei ole täydellinen, mutta se on kehityskelpoinen. Se on paras yhteiskunnallisista aatteista. Sosialidemokratia on liberalismin kaunein perillinen ja todellisen sosialismin olemuksen vartija. Tähän minä uskon.

Puoluetoiminta ei välttämättä anna minulle suoraan mitään konkreettista. Mutta se, että uskon maailman voivan muuttua ja se, että uskon paremman huomisen koittavan. Se on tukemisen arvoinen asia. Jäsenyys puolueessa on se tuki, jonka vähimmillään voin antaa. Osoitan että tuen, vaikka läheskään aina en pidä.

Blogi on takaisin, eikä henkilökohtainen osallistuminen jää nyt siihen. Uskon.