Ajatelkaa nyt Matti Vanhasta. Unohtakaa hetkeksi todennäköisesti tuntemanne luontainen inho. Ajatelkaa. Ajatelkaa sitä ihmistä, jonka nimi on Matti Vanhanen. Ei sitä entistä harmaata pääministeriä, vaan ihmistä, joka sattuu olemaan poliitikko ja josta sattuman kautta tuli maalaisliiton puheenjohtaja ja pääministeri.
Saattaa lyödä tyhjää. En halua yllyttää ketään likaisiin ajatuksiin, joten jatketaan eteenpäin. Minäkään en juuri harrasta Vanhasen ajattelua, mutta tämä ajatus juontui päähän tästä miehen viimeisimmistä erouutisesta. Tässäkin tapauksessa tunnemme poliitikon, jonka takana jossain (kaukana) on ihminen.
Tiedämme, että tämä ihminen on varomaton ja intohimoinen (nettideittailu pääministerinä), asiakeskeinen (kaikki ne tekstit) ja varautunut (katsokaa nyt sitä elekieltä). Mutta tunnemme hänen kuitenkin – epäonnistuneena – poliitikkona. Ihmistä saattaisi käydä sääliksi, ellei tämä olisi poliitikko – ja vielä maalaisliittolainen sellainen.
Mutta tämä on vain aasinsilta. Aasinsilta siihen, että poliitikot ovat meillä ensisijaisesti poliitikkoja ja vasta sitten ihmisiä. Vaikka itsensä suojelu on luontainen tarve niin silti minusta asia saisi olla päinvastoin. Niin, että asioita hoitavat olisivat ihmisiä, jotka ovat poliitikkoja – eikä päinvastoin.
Mutta koska muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta johtavatkin poliitikkomme katsovat tarvitsevansa roolin, brändin, menestyäkseen, niin tätä reseptiä kopioidaan jatkuvasti. Kierre pahenee. Minun on ainakaan vaikea ajatella, että rooli voisi koskaan hoitaa asioita yhtä hyvin kuin ihminen.
Menestyksellinen politiikan tekeminen vaatii kuitenkin tunnetta ja intohimoa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti