Säätytalolla kytätään

Tämän kirjoituksen julkaisupäivänä hallitusohjelmaa on kirjoitettu 12. päivää. Joko siitä on tulossa odottamattoman pitkä teos tai sen täytyy olla loppuunsaakka hiottua tekstiä. On siellä kuitenkin sen verran monta lahjakasta ihmistä kirjoittamassa.

Vaikka unohtaisi sen, mitä on sanottu riittävän ison joukon apinoita, joilla on tarpeeksi aikaa ja kirjoituskoneet saavan aikaan suhteessa Shakespearen tuotantoon, niin hakeehan tämä vertaistaan poliittisessa historiassa. Vielä kun lisää sen - kun poliitikoista puhutaan - käsittämättömän seikan, että tiedotushiljaisuus on ollut lähes rikkumaton, niin ollaan mielenkiintoisen äärellä.

Tiedänhän minä, että siellä ei kirjoiteta läheskään koko aikaa. Tai siis ei kirjoiteta tekstiä, joka tulisi ohjelmaan. Erilaisia versioita kyllä lentelee jatkuvalla syötöllä. Laitetaan koepalloa liikkeelle, kokeillaan uusia muotoiluita, yritetään hämätä lisäämällä tai poistamalla tekstiä ja tiivistetään sekä lavennetaan. Pääasiassa "neuvotellaan".

Ja sehän tästä käsittämätöntä tekeekin. Ei siellä neuvotella, keskustella tai väitellä. Säätytalolla kytätään, kuka osoittaa ensimmäisenä väsymisen merkkejä, jotta ohjelmaan voidaan iskeä kiinni ja ottaa poliittiset pisteet kotiin. Toimintatapa, joka ei kyllä lupaa hallitukselle hyvää jatkossakaan.

Otetaan tämä esimerkki tästä kuuluisasta vajeesta, kestävyysvajeesta. Kun kerran ei ole mahdollista tietää minkä laitoksen tai instanssin ennuste on oikea, niin sieltä jostain keskeltä riitä halki ja laskelmat sen mukaan. Hyvä hallitus sitten säätää lukuja, kun todellisuus ajan kanssa hahmottuu. Näin se menisi jos olisi tahtoa. Nyt jokainen haluaa todistaa olevansa oikeassa.

Voin olla väärässäkin ja Säätytalolla on oikeasti päät kipinöiden argumentoitu ja neuvoteltu nämä pari viikkoa. Mutta jotenkin en usko.

Vapun syvä sanoma

Työväen juhla. Ylioppilaiden juhla. Kevään karnevaali. Vappu. Poliittinen vasemmisto ei oikein ole toipunut siitä, että vappu on menettänyt perinteisen merkityksensä. Jos ei nyt kokonaan, niin ainakin se on liudentunut pois. Vappu on ennen kaikkea muuta kuin poliittinen juhla. Voi sanoa minun sanoneen.

Ajatellaanpa nyt. Kuinka monta uutta poliitista avausta on tehty vappuna, ainakaan tässä viime vuosina? Onko vappupuheista saatu muita uutisia kuin perinteiset referaatit käsitellyistä teemoista? Onko vappumarsseista ja muista tilaisuuksista saatu muuta kuin pakollista kuvamateriaalia? Onko väkeä enemmän piknikeillä kuin puheita kuuntelemassa?

Ei, poliittisella vapulla, työväen taistelupäivällä, on kunniakkaat perinteensä. Ja niitä on syytä kunnioittaa. Mutta tällaisenään, nykyään, vappu ei ole poliittinen juhla, kuin näiden perinteiden kunnioittamismielessä. Poliittinen vasemmisto olisi viisas, jos se tämän ymmärtäisi.

Kevään karnevaali voisi silti olla edelleen poliittinen juhla. Se vaatisi tosin politiikaltakin sitä karnevalisoitumista ja koko asian ymmärtämistä uudelleen. Politiikka ei nouse tällaisesta päivästä enää, ainakaan juuri nyt, esiin. Politiikkaa tehdään liikaa koko ajan ja joka päivä - ja tiedonvälityksestä on tullut siinä liian merkittävä osa. Ei se ole uutinen, että sama puhepohja toistetaaan monessa paikkaa, mutta kun sama puhe pidetään vain yhdessä paikkaa, terävänä kärkenä, se voi olla uutinen.

Mutta ainakin yksi sanoma on ja pysyy. Vappu on taitekohta keväästä kesään. Se on uuden kasvun, uuden alkamisen - toivon - juhla. Toivolle paremmasta on käyttöä niin poliittisessa kuin muissakin vapullisissa merkityksissä.

Toivorikasta vappua kaikille!

Maalaisliitto on kuollut?

Ehdottomasti pahimmat iskut näissä vaaleissa otti vastaan maalaisliitto-kepu. Se kärsi niin poliittisen, taloudellisen kuin moraalisenkin tappion. Tätä on ennustettu jo monesti aiemmin, mutta silti. Olisiko niin, että agraaripuolueen on tullut aika hiipua pois?

Maalaisliitto teki monta systemaattista virhettä, joista ehkä ratkaisevimmat oli pääministerivaalin käyminen tilanteessa, jossa muuten käytiin arvovaaleihin sekä perussuomalaisten kampanjoinnin kohteen väärinarviointi. Näiden viimeisten virheiden varassa puolue otti raskaan tappion, ehkä jopa sen ratkaisevan.

Puolueessa näytettiin laskeneen, että persujen terä osuu pahiten demareihin ja vasemmistoliittoon. Ajan merkkejä luettiin väärin, vaikka alueelliset gallupit näyttivät, että kärki uppoaa syvälle heidän peruskannatajakuntaansa. Lisäksi ainakin verkkokeskusteluista henki selvästi se, että persujen syvät rivit kohdistivat huomionsa ennenkaikkea molempiin porvarillisiin puolueisiin eivätkä vasemmistoon. Varsinkin vaalikamppailun loppumetreillä pikemminkin esiintyi yhteistyöhakuisuutta demareiden suuntaan.

Tai jos persujen terä huomattiin, niin siitä tehtiin maalaisliitossa väärät johtopäätökset. Muuten ei ole selitettävissä sitä, että heidän kampanjointinsa keskittyi ennen kaikkea korostamaan johtajuutta ja toimi muita aiemmin isoja puolueita kohtaan/vastaan. Tai sitten kyse oli silkasta ylimielisyydestä. Mikä ei olisi ihme sekään, siihen syyllistyivät muutkin suuret.

Ehkä näistä lähtökohdista oli sitten loogista päätyä pääministerivaalin käymiseen jonkin sisäisen ajattelun mukaan. Se oli kuitenkin rankka virhe. Vaaleissa kamppailtiin arvoista ja suunnasta. Siinä yhden käymä pääministerivaali, ei-niin-kovin-vahvalla-ehdokkaalla, jäi äkkiä jalkoihin. Demareiden yksinkertainen työ-oikeudenmukaisuus asettelu toimi paljon paremmin persujen nousun rinnalla.

Kepu aka maalaisliitto on ollut suomalainen poliittinen kummajainen. Nämä agraaripuolueet, kun ovat muualla jo kuihtuneet mitättömiksi tai pois. Tässä saattaa olla jopa se kohta, että kuihtuminen tapahtuu Suomessakin. Arvokonservatiivinen Perussuomalainen puolue voisi hyvin ottaa arvokonservatiivisen maalaisliiton paikan poliittisella kartalla?

Mollista duuriin

SDP:n suoritus ei ollut katastfrofi, mutta ei se ollut maailmanmestaruuskaan. Ei näillä kannatusprosenteilla hurraamaan pidä ryhtyä, vaan painaa duunia entistä tiukemmin. Lähellä se kuitenkin oli, se katastrofikin.

Voi olla, että en osaa oikein arvioida näin sisältäpäin, mutta tunnelmat heilahtivat demarien hyväksi todella voimakkaasti viimeisen kuukauden aikana. Vuoden alussa SDP oli vielä tahmea, jokseenkin toivoton ja epävarma. Viikkoa ennen vaaleja se oli itsevarma, ärhäkkä ja tehokas.

Mistä tämä muutos mollista duurin tuli? Poliittinen itseluottamus löytyi viimeisellä hetkellä, samoin kuin se ärhäkkyys. Molemmmat ovat olleet enemmän tai vähemmän kateissa koko neljän vuoden oppositiotaipaleen ajan. Jos sosialidemokraatit olisivat samalla ärkäkkyydellä ja pelottomuudella haastaneet hallitusta koko kauden ajan, olisi suurimman puolueen viitta kuulunut sille auttamatta.

Kunnianosoitus nykyiselle puoluejohdolle kylmäpäisyydestä. Mitä ilmeisemmin valitulla suunnitelmalla ja aikataululla edettiin tiukasti loppuun saakka. Siinä olisi monella voinut iskeä paniikkinappula pohjaan, kun mudissa rämmittiin ja lähteä vaihtamaan suunnitelmia. Linjaa toteutettiin tiukasti, siihen ei olisi moni pystynyt.

Ilmeisesti suomalainen sosialidemokratia iskettiin sellaiseen siltaan muutamissa edellisissä vaaleissa, että toipuminen otti aikaa. Tavoitteiden selkiytymisen ja tiukan linjan löytymisen kautta itsetunto löytyi jälleen. Kriitikoidenkin olisi hyvä huomata se, että jos ei muuta halunnut tässä vaalituloksessa juhlia, niin tämän itsetunnon ja voittamisen tunteen löytymistä. Sillä päästään vielä eteenpäin.

Kampanjakoneen käynnistyminen tuotti demareille tuskaa. Jälkiviisaasti voisi sanoa, että viime hetkellä se sitten jyrähti käyntiin. Hieman aikaisempi startti olisi toki voinut tuoda puuttuvat äänet, mutta turha itkeä enää. Toki käsi sydämellä on pakko tunnusta, että kampanjakone ei käynyt niin hyvin kuin olisi pitänyt, jäi käyttämättömiä voimavaroja.

Puristamalla selviytymiseen, mollista duuriin. Ratkaisevaa on se, että tunnelma jäi hyväksi.

Tervetuloa perussuomeen!

Ei tätä vaalitulosta pysty tiivistämään nätiksi paketiksi. Ei ainakaan minun taidoillani, eikä ainakaan vielä. Otetaan pala kerrallaan. Nyt ehkä se mielenkiintoisin ja varmasti kommentoiduin ja kirjoitetuin pala. Tervetuloa suomalaiseen, oikein perussuomalaiseen Suomeen!

Edelleenkin olen sitä mieltä, että persujen öljyt jähmettävä vaalivoitto ei ollut pelkkä protesti. Kyllä siinä aimo annos turhautumista, näyttämisen halua ja puhdasta vastarintaa oli. Mutta olisi vaalituloksen ja ison joukon äänestäjiä aliarvioimista, jos tätä menisi selittämään pelkällä protestoinnilla. Se osoittaisi suorastaan halveksuntaa.

Soinilaisuuden käyttövoimana on myös jonkin puolesta toimimista vastustamisen lisäksi. Vaikka vastustaminen onkin suurempi liikkeellepaneva voima kuin myönteisyys, niin jälkimmäinen lisää kestävyyttä ja laajuutta. Ja kun nämä kaksi asiaa yhdistyvät saadaan aikaan iso jyrähdys. Perussuomalaisuuden ydin on kansallisen puolustaminen kansainvälisyyttä vastaan.

Ja tässä linkittyvät muiden puolueiden pahimmat virheet, joista tila persuille rakentui. Juututtiin - jo pitkään, ei vain näissä vaaleissa - puhumaan kansainvälisistä asioista ja globalisaatiosta sinänsä ja unohdettiin arkikielinen ja arkikokemukseen vaikuttava taso kotimaassa. Avautuva maailma on pelottava paikka ja näitä pelkoja ei ole osattu käsitellä, eikä niille ole edes annettu tilaa. Näiden pelkojen muuttaminen poliittiseksi ohjelmaksi antoi paljon voimaa persuille.

Sama pätee tähän paljon puhuttuun maahanmuuttoon. Se ei näytellyt niin isoa osaa vaaleissa, kuin voisi kuvitella, mutta oli sillä paikkansa. Perussuomalaiset eivät isossa mitassa ole maahanmuuttovastainen puolue tai minä en ainakaan usko niin. Siellä on vain sisällä jyrkästi asiaan suhtautuvien blokki - joka tulee vielä aiheuttamaan vaikeuksia. Tässäkin tilanne on se, että vaikka maahanmuutto sinällään ei Suomessa ole ollut minkään tason ongelma, niin siihen liittyviä asioita ei ole vapaasti käsitelty. Ihmisten - aitoa - pelkoa maahanmuuton ja maahanmuuttajien johdosta ei ole uskallettu ruotia, koska rasismi kortin heilahdus on pelottanut.

Perussuomalaiset onnistuivat murtaumaan myös pois Soinin takaa. Tulos oli hämmästyttävän tasainen koko maassa. Tämä osoittaa, että myös perusorganisoinnissa, järjestötyössä on painettu töitä ja tehty oikeita ratkaisuja. Perussuomalaiset ovat rakentaneet itselleen organisaation.

Lyhyesti sanottuna. Tämä vaalivoitto rakentui vaikenemisesta ja asioiden käsittelemättömyydestä. Oikea-aikaisuus ja taitava kärjekkyys yhdistettynä jalkatyöhön toivat tulosta. Se mitä tulevaisuus tuo tulleessaan ja onko vastuu liikaa, se on sitten toinen juttu se.

Näissä olosuhteissa

Junttius on voittanut. Eläköön se. Vaalituloksen pitää antaa uppoutua vähän aikaa, ennen kuin sitä pystyy paremmin pureksimaan. Mutta yksi asia suhteessa sosialidemokraattien vaalitulokseen pitänee ruotia heti läpi.

Porvarileiri tykitti jo, ettei SDP voi pitää tulostaan vaalivoittona. Samaa mutinaa kuuluu omistakin joukoista. Ei kai kukaan edes yritä kiistää sitä, että 19,1 % kannatus, yksi historian heikoimmista, on pintapuolisesti katsottuna hiton huono tulos.

Mutta puhutaanpa vertauksen kautta, jotta oikeistokin ymmärtää. Tämähän on vähän sama tilanne kuin markkinoilla. Jos yritys x on tehnyt edellisenä vuonna 5 miljoonan euron tuloksen ja sitä pidetty loistavana ja se seuraava vuonna tekeekin vain miljoonan voittoa, niin tämätuomittaisiin pelkästään näillä tiedoilla epäonnistumiseksi.

Mutta jos ajatellaankin, että tuo miljoonan tulos on tehty muuttuneilla ja epäsuotuisilla markkinoilla, missä moni kilpailija on painunut pakkaselle tai tehnyt jopa konkurssin. Silloin sitä pidettäisiin olosuhteisiin nähden jopa erinomaisena tuloksena. Olosuhteiden hallinta on taidetta.

Ja kas, politiikassa on ihan sama juttu. SDP teki pintapuolisesti tarkasteltuna huonon tuloksen, mutta poliittiseen ympäristöön nähden tulosta voi pitää erinomaisena. Maalaisliitto teki käytännössä konkurssin tuloksellaan ja vihreät painuivat pirusti pakkaselle. Onko vain muutaman paikan menetys edellisiin vaaleihin nähden huono tulos näissä olosuhteissa? Ei, ei se sitä todellakaan ole.

Taloudessakin tosin todelliset menestyjät luovat itse sellaiset olosuhteet, joissa isot voitot ovat mahdollisia. Pitää kuitenkin huomata, että aina ei yksittäinen toimija voi olosuhteisiin vaikuttaa riittävästi. Näin SDP:n epäonnistuminen ei ollut näissä vaaleissa eikä tässä kampanjassa. Jos sitä jostain voi syyttää, niin siitä, että jo vuosia sitten ei ymmärretty toimia tosissaan siten, että nykyisiä olosuhteita ei olisi syntynyt.

Miksi Antti?

Tänään on juhlapäivän aatto. Minusta ja minulle kansanvalta on juhlittava asia. Ja äänestyspäivä on siten juhlapäivä. Joskus nuorempana, kun oli viitseliäisyyttä ja liikaa aikaa, laitoin äänestämään mennessäni puvun päälle. Juhlaan pukeudutaan juhlan mukaisesti.

Mutta nykyisin asia on niin, että vaikka juhlapäivä onkin kyseessä, niin kyse on kuitenkin arkisesta, vaikkakin hienosta juhlasta. Sitä on kaikkein paras juhlia sillä parhaalla tavalla eli äänestämällä - ja äänestämällä tietysti hyvin. Samalla tavalla kuin eräitä muita juhlapäiviä juhlitaan syömällä hyvin.

Tämä on sikälikin henkilöhistoriallinen äänestyskerta, että äänestän eduskuntavaaleissa ensi kertaa Uudenmaan vaalipiirissä. Ja hyvin äänestäminen on luonnollisesti oikein äänestämistä, siis oikean puolueen ja oikean ehdokkaan äänestämistä.

Puoluevalintaa en käy sen enempää selittelemään. Kun ei tapanani ole ollut äänestää raukkoja eikä rasisteja, rajautuu jo iso joukko ulos. Lisäksi kun haluan äänestää rakkauden puolesta itsekkyyttä vastaan, haluan että solidaarisuus voittaa omaan napaan tuijottamisen ja toivon, että työtä ja oikeudenmukaisuutta jaetaan kaikille, niin ei tarvitse miettiä. Sosialidemokratia on ainoa mahdollinen valinta.

Sitten se ehdokas. Ääneni kallis ja ainoa menee Antti Lindtmanille (numerolla 388, suosittelen). Olen tuntenut tämän ehdokkaan jollain tasolla jo toistakymmentä vuotta. Mutta ei se ole mikään peruste. Olen joistakin asioista ehdokkaan kanssa samaa mieltä, mutta sekään ei ole peruste. En muutenkaan äänestäisi ehdokasta, joka on kanssani kaikesta samaa mieltä.

Antilla on samanlainen arvomaailma kuin minulla - se on peruste. Antti tekee ja saa aikaan - sekin on peruste. Olen itse kokenut sen, että Antti osaa olla eri mieltä nimenomaan asioiden kanssa ja pysyä ihmisten kanssa väleissä - se on vahva peruste tässä yhteistyön taiteessa, jota politiikaksi kutsutaan. Antti voi luottaa.

Siksi. Antti Lindtman Uudellamaalla. Suosittelen

Vaalien ydinasia

Nyt ei kirjoiteta ydinvoimasta, vaikka siitäkin voisi pari sanaa loihia lausumaan. Kiinnitetään huomio siihen, mikä on ytimessä, siihen mikä on kaikkein oleellisinta. Ja ennen kaikkea siihen, mikä on oleellista käynnissä olevissa eduskuntavaaleissa.

Teräsmiehessähän huudeltiin, että onko se lintu, ei, onko se lentokone ja niin edelleen. Vähän samaan tapaan voisi ruveta nyt huutelemaan. Onko se rahoituskriisi? Onko se maahanmuutto? Onko se talous? Onko se palvelut? Ei. Se ei ole mikään näistä. Vaikka myönnettäköön, että tavallaan kyse on myös näistä kaikista.

Vaaleissa on kysymys vallasta. Ennenkaikkea ja lopulta vain ja ainoastaan vallasta. Siitä, kuka saa/pääsee/joutuu hoitamaan maan asioita. Valtaan pyritään kertomalla tai olemalla kertomatta kantoja joistakin yksittäisistä asioista. Mutta ei noiden yksittäisten asioiden hoitamista varten valtaan pyritä. Valtaan pyritään, jotta saadaan oman näkemyksen mukaan hoitaa kaikkia asioita.

Vaikka se kuulostaa hullulta, niin tämä perusasia hämärtyy vaalikamppailussa. Sanotaan kyllä suoraan, että äänestä minua (ehdokas) ja äänestä meitä (puolueet). Mutta sitä perimmäistä syytä, että äänestää pitäisi, jotta pääsisin tai pääsisimme valtaan, sitä ei sanota. Sanotaan pikemminkin, että äänestä, koska haluan puolustaa sitä tai tätä tahi edistää tuota ja sitä.

Kansalla ja sitä kautta eduskunnalla on valta tässä maassa. Ei siinä ole kysymys yksittäisistä asioista, vaan hallitsemisesta. Se on raadollista eikä välttämättä kovin houkuttelevaa. Mutta sitä se on.

Ehkä äänestäjän kannattaisi pysähtyä ajattelemaan ennen kaikkea sitä, että minkälaisill ajatuksilla varustettujan ihmisten tai puolueiden haluaa olevan vastuussa?

25 eurolla Väyrystä vastaan

Hesarin Unto Hämäläinen valottaa tänään The Grand Olde Mediapelurin Paavo Väyrysen presidenttiehdokkaaksi pyrkimisen taustoja päivän Erkkobladetissa. Analyysiin voi hyvin yhtyä. Ja sen voi tarkistaa sieltä päivän lapusta.

Se mikä mielenkiintoa herätti oli minulle uusi tieto, että maalaisliitto (kepu) järjestää avoimen esivaalin presidenttiehdokkaistaan. Kaksikymmentä viisi euroa kun latoo pöytään tai varmaan myös mahdollisesti tilisiirtona hoitaa, niin pääsee mukaan äänestämään. En tosin ole heikäläisten asioita niin paljoa seurannut, etteikö ole mikään ihme, että tieto on minulle uusi.

Hämäläinen ennakoi, että maasta löytyy taatusti jonkin verran ihmisiä, jotka ovat valmiita maksamaan sen verran, että pääsevät äänestämään Väyrystä vastaan. Tästä olen toimittajan kanssa eri mieltä. Ne jotka inhoavat Väyrystä, inhoavat ennen kaikkea maalaisliittokepua. Kroonisen allergisesti.

Näin ollen tuota rahaa ei makseta, jotta päästään äänestämään Väyrystä vastaan, vaan Väyrysen puolesta. Sillä se on valinta, joka pahemmin iskee itse puoluetta.

Kevennä veroa, kirkosta eroa?

Paljon on taas vettä Vantaassa virrannut edellisen merkinnän jälkeen. Parempi olisi toki käyttää kielikuvana Keravanjokea, sen varressa kun käytännössä asun. Toisaalta Vantaa on tunnetumpi, mutta se ei muuta asiaa eli venähtänyttä päivitysväliä. Ei tuolla välillä ehkä ole oikeaa merkitystä muille kuin itselleni.

Haaveilen nimittäin siitä, että jonain päivänä voisin elättää itseni kirjoittamalla. Ja jos blogini on ainoa luovan kirjoittamisen muoto, jota harjoitan, niin ehkä sitä voisi ylläpitää. En ehkä juuri nyt kirjoita niin hyvin tai kurinalaisesti, että se mitenkään voisi olla ammatti. Uskon tai ehkä jopa tiedän, että harjoituksella voisin siihen päästä. Tuo elämäntapablogini tosin on päivittynyt vähintään kerran viikossa, mutta nyt lähden tavoittamaan haaveitani sillä pienellä tavalla, että kirjoitan tähän yleisblogiini vähintään kerran, mielellään kaksi, viikossa.

Mutta henkilökohtaisesta yleiseen. En ole koskaan ymmärtänyt niitä, jotka valittavat korkeista veroista, mutta ovat edelleen kirkon jäseniä. Siinä on kaikille yksityisille ihmisille henkilökohtaisen veronalennuksen mahdollisuus.

Nyt kun keskustelu kirkosta eroamisista on taas leimahtanut ihmisvihamielisen "Älä alistu!" kampanjan myötä. Sitä toivoisi, että keskustelu etenisi siihen, että oikeasti puhuttaisiin kirkon asemasta, sen edustajien mielipiteiden sijaan. Minusta kirkko ei ole niin kiinnostava järjestö, että sen mielipiteistä tai jäsenmäärästä pitäisi välittää.

Maallistuneen sivistysvaltion pitää kohdella kaikkia ideologioita ja uskontoja tasa-arvoisesti. Siksi kaikki kirkkojen erioikeudet pitäisi purkaa. Sitten niistä mielipiteistäkin voitaisiin keskustella samalta viivalta.

Politiikka Soinin vankina pt II

Shh. Ei saa kertoa kenellekään. Paljasta nyt, mistä tässä konfliktissa persujen ja ns. vanhojen puolueiden - kyllä, sinä vihriä siellä takarivissä, teistäkin on tullut vanhoja - välillä on kysymys. Siinä ei ole kysymys maahamuutosta, paitsi ehkä välillisesti. Siinä ei todellakaan ole kysymys politiikan korruptiosta, sisällöistä tai muiden puolueidein aatteettomuudesta.

Sehän jo tiedetään, että osin on kysymys retoriikasta ja protestia. Mutta ei niistä sen enempää - onhan kokoomuskin vallassa puhtaasti retoriikan voimin, ei siinä mitään uutta poliittisen aurinkomme alla ole. Mutta itse pihvistä ei puhuta mitään. Tai pitäisikö sanoa perunasta tai lantusta, että oltaisiin riittävän perussuomalaisia.

Kysymys on kansainvälisestä ja toisaalta kansallisesta asennoitumisesta. Perussuomalaiset haluavat palautta kansallisen politiikan arvoonsa. He haluavat, että me leikimme keskenämme täällä ja puhumme muiden kanssa, kun siihen on tarvetta. He haluavat, että suomalaiset päättävät yksin suomalaisten asioista. Maahanmuutto saattaa liittyä kansalliseen puoluejatteluun välillisesti, mutta rasismi ja kansallismielisyys eivät ole ollenkaan samoja asioita.

Sillä katsotaanpas nyt. Mikä yhdistää muita puolueita (miinus marginaalit) lähes täydellisesti? Se on kansainvälinen yhteistyö. Kaikki vannovat yhden yhteisen maailman, kansain välisyyden ja globalisaation nimiin. Käytännön politiikassa on eroja, mutta muut näkevät politiikan peruuttamattomasti kansainvälisenä toimintana, jota tehdään yhteistyössä muiden kanssa. Muut ajattelevat, että päätöksenteko on peruuttomattomasti jaettu muiden valtioiden ja kansainvälisten toimijoiden kanssa.

Ja tätä kansallimielisyyden ja kansainvälisyyden vastakkainasettelua emme osaa käsitellä, vaan sorrumme käymään keskustelua yksittäisten kysymysten - kuten maahanmuutto - kautta ja kanssa. Kansainvälinen politiikanteon normi on haastettu, mutta haastaja pitää pelikentää yksin hallussaan.

Politiikka Soinin vankina

Heittelen kiviä lasikaapissa. Vaikka minulla ei enää olekaan kuin taakse jäänyt poliittinen tulevaisuus, niin jonkinlaiseksi poliittiseksi toimijaksi, kai täytyy itsenikin laskea. Kiviä kuitenkin lentää, nuori anarkisti herää uniltaan. Siis se sisäinen nuori, fyysistä nuoruutta ei taida enää takaisin saada

Suomalainen politiikka on antanut Soinin ottaa itsensä panttivangiksi. Rakettimaisesta noususta nauttivaa liikettä ei yksinkertaisesti uskalleta haastaa, sitä myötäillään tai se jätetään huomiotta. Kuka nyt voittajan kanssa haluaisi kinata? Siinähän voi saada kansan tuomion. Edes vihreät, jotka taisivat joskus julistautua persujen vastavoimaksi,eivät ole juuri meteliä pitäneet.

Helppo selitys on tietysti se, että media ei päästä kuin voittajan esiin. Mutta kyllä minusta tuntuu, että kyse on enemmän uskalluksen ja ymmärryksen puutteesta. Ymmärryksen siksi, että ei persujen agendaa edes yritetä ymmärtää. Kyllä, sanon että agendaa, sillä ei perussuomalaisia yksinkertaisesti voi ohittaa sillä, että he ovat protestiliike ilman sisältöä.

Onhan siellä linjauksia, jos vaikka heikäläisten sivuja katsoo.Jos ohittaa Soinin värikkään ja tarkoituksellisen retoriikan, niin onhan siellä selvä linja. Ahdas ja kansallismielinen linja ehkä, mutta linja kyllä. Ja kannattaa muistaa, että voi olla ahdas ja kansallismielinen olematta rasistinen, sitä valtaosa persuista ei edes näytä olevan, eikä ainakaan puolueen diktaattori Soini.

Vaikka kyllästyminen politiikkaan, puolueisiin ja ennen kaikkea vallitsevaan tapaan tehdä politiikkaa, on persujen keskeinen käyttövoima, ei protesti ole varsinainen sisältö. Se on nimenomaan käyttövoima, jolla kannatusta haetaan, juuri niistä ryhmistä, jotka muut ovat unohtaneet. On unohdettu, koska se on ollut mahdollista - ja koska se on ollut harjoitetun politiikan kannalta kätevää.

Mutta ei silti kannattaisi näin halvalla antautua Soinin edessä. Ehkä kannattaisi ottaa haaste vakavasti. Kannattaisi harkita pyytävänsä vaikka anteeksi tehtyjä virheitä. Ja katua - toimia sitten uudella tavalla. Tai sitten voidaan ottaa turpiin kunnolla ja tehdä samat asiat jo kriisiytyneessä tilanteessa.

Lisää liksaa!

Taas neuvotellaan valtakunnassa työehtosopimuksia. Työ alkaa olla kiivastikin käynnissä ainakin tällä julkisella puolella, mitä sattuneesta syystä seuraan tiiviimmin.

Perusongelman voi tiivistää aika helposti. Lisää liksaa pitäisi saada yli kolme prosenttia, jotta inflaatio ja muut hinnakorotukset eivät syö ostovoimaa. Tätä ammattiyhdistysliike haluaa.

Toisaalta meillä on kustannuspaineet, joiden mukaan korotuksia ei pitäisi ottaa. Todetaan, että raha ei riitä ihmisten palkkaamiseen, jos korotuksia tehdään. Mieluiten ei siis korotuksia yhtään tai ei juuri ollenkaan. Tätä työnantaja haluaa.

Eikö vähintäänkin kuitenkin ihmisten ostovoima pidä turvata? Jo ensinnäkin inhimillisestä näkökulmasta: että raha riittää elämiseen. Ja toisekseen taloudellisesta: jos ostovoima laskee, niin yleinen taloudellinen toiminta hidastuu.

Ei vaihtoehtoja: lisää liksaa!

Ei, herra Sarasvuo, te olette väärässä

Satuin kuuntelemaan tuossa eilen, sunnuntaina 28.11., uusintaa Tuomas Enbusken radiohjelmasta "Miten suomalaisia pitäisi johtaa". Ohjelma on kuunneltavissa myös  Ylen sivuilta. Toisena kanssakeskustelijana ohjelmassa oli Jari Sarasvuo.

Tästä yli-ihmisen itsetunnolla varustetusta yritysvalmentajasta on varmaan kaikilla suomalaisilla jokin mielipide. Huolimatta siitä, että minusta yrityskonsultit ovat enimmäkseen rinnastettavissa niihin kauppiaisiin, jotka aikanaan möivät vankkureistaan kaikki vaivat parantavia ihmevesiä, olen tavallaan arvostanut tätä ihmistä.

Hän on monessa asiassa periaatteessa oikeassa. Itseensä ja muihin luottaminen on monessa tilanteessa, varsinkin toisten ihmisten kanssa toimiessa, ratkaisu eteenpäin pääsemiseen. Samoin kuin pureutuminen suoraan käytännön ongelmiin, niihin toden totta pitää mennä kiinni.

Mutta. The Big But. Ohjelmassa, sinänsä hyvää keskustelua, puhuttiin julkisen sektorin ongelmien - joiksi luettiin huonoa johtamista ja huonoa tuottavuutta - korjaamiseen. Juontajan tiedustellassa sisäinen sankari Sarasvuolta, että miten sitten julkinen sektori laitetaan kuntoon niin vastaus hyvin vapaasti lainattuna kuului niin, että "ei mitenkään. Siellä on tämä kolmas tekijä, joka estää kaiken työelämän  kehittämisen, nimittäin ammattijärjestöt. Se ei anna kehittää mitään".

Nyt meni älykäs - huomautettakoon, että nimenomaan älykäs, erotuksena viisaasta - ihminen vipuun. Ammattijärjestö(t) eivät estä kehittämästä työelämää, pikemminkin päinvastoin. Omalla työnantajallani JHL:ssä on omilla palkkalistoillaankin työelämän kehittäjiä, jotka ovat olleet monessa mukana hakemassa kehityksen kautta ratkaisuja ongelmiin.

Ammattijärjestö on kyllä kiinnostunut estämään sen, että kuka tahansa ei kehitä työelämää. Samoin se on kiinnostunut estämään sen, että työelämää ei kehitetän miten tahansa. Työelämän kehittämisen pitää olla ennen kaikkea työntekijöiden vaikutusvallassa, heidän pitää olla mukana siinä työssä. Ja sitä kautta mukana pitää olla heidän muodostamansa järjestöt. Juuri tätä(kin) varten nämä järjestöt ovat olemassa, yksittäisen työntekijän resurssit kehittämiseen saattavat olla rajalliset, järjestöt tarjoavat tähän tukea.

Sorry, Mr. Sarasvuo. Pieleen meni - ja pahasti.

Tehdään se verovaroin

Jokainen saa määrittelä otsikon "se" sanan ihan itse. Kimmoke tähän on nyt oikeastaan se, että veroista keskustellaan taas vaihteeksi paljonkin. Ja hyvä niin ja oikeinhan se onkin, verot ovat meidän yhteisiä rahojamme ja yhteisiin asioihin niitä käytetään.

Se vain tässä häiritsee, että keskustelu käy vain verotuksen muodoista. Ne ovat kiinnostavia, toki. Ja verotus pitää järjestää tehokkaasti ja oikeudenmukaisesti. Jälkimmäinenhän on pirun mielenkiintoinen sana, oikeudenmukaisuudelle on aika paljon määrittelijöitä. Mutta en nyt lähde sille tielle.

Lähden muistelemaan hetken, kai se tällaiselle nopeasti keski-ikäistyvälle sopiikin. Ensimmäisiä isoja - siis minulle isoja - poliittisia kysymyksiä oli silloisen kotikuntani veroprosentin nosto. Tai esitys sen sen nostosta, jota saman kylän kokoomuslainen pamppu (tietysti) kiivaasti vastusti. Taitoimme asiasta myös paikallisen lehden palstoilla.

Lopulta keskustelussa oltiin siinä pisteessä, että oltiin ytimessä. Kokoomuslainen vastapartti totesi, että pitäisi pysähtyä miettimään, mitä kertyvillä verorahoilla saa ja miettiä verotusta sen mukaan. Aika pysäyttävää. Niinhän sen tietysti pitää olla, kuulostaa loogiselta.

Ei muuten ole. Kun (jos?) halutaan rakentaa hyvää yhteiskuntaa, niin ensin pitää miettiä sitä, mitä halutaan rahoittaa. Ja sen jälkeen sitten etsiä sillä rahoitus. Puhutaan sitten siitä tekniikasta enemmän.

Eli, verotuksessa ei varsinaisesti pitäisi ensisijaisesti keskutella sen muodoista, vaan siitä mihin rahaa halutaan käyttää. Laajaksi muuttunen hyvinvointivaltion kohdalla olisi syytäkin pysähtyä. Onko todella niin, että haluamme maksaa kaikki kulut, joita meille on kertynyt? Voi olla. Olisko jotain ihan uusia lisärahoitustarpeita?

Mitä me haluamme maksaa ja mistä meidän pitää maksaa? Mietitään sitten sen jälkeen, kuinka me tarvittavat rahat keräämme.

Ruvetaan piraateiksi eli tieto vapaaksi!

Maahanmuuttajakysymyksen - turhanaikainen - pöllyyttely ja Timo Soinin -väitetty- karisma ovat vieneet huomion toiselta asialta, josta vielä jossakin vaiheessa saattoi uumoilla vaaliteemaa myös Suomeen. Jos ei keskeistä vaaliteemaa, niin ainakin "kuumaa perunaa". Esimerkit tälle ovat jo länsinaapurissa asetettu.

Vaikka asian kiivaimmat puolustajat ovatkin valinneet itselleen vähän lapsekkaastikin tämän piraattien nimen, niin asian merkittävyys ei siitä katoa. Kyse on tekijänoikeuksista, sananvapaudesta, digitaalisesta kopioimisesta ja ennen kaikkea tiedon vapaasta levityksestä.

Selvää on - tai ainakin minä kuvittelen sen olevan kaikille selvää - että tekijänoikeuslait ovat nykyisellään vanhentuneita ja ympäröivään todellisuuteen sopeutumattomia. Myös tekijöiden etu on avata näitä lakeja, päästää tieto ja kulttuuri leviämään vapaammin. Uudet liiketoimintamallit - ja myös uudet tekijänoikeuskorvausmallit - tuovat laskennellaset menetykset äkkiä takaisin.

Itse näen asian siten, että jatkossa ei voi olla muuta tietä kuin laillistaa omaan käyttöön tapahtuva digitaalinen kopiointi (esimerkiksi vertaisverkot) kokonaan. Tämän hetkinen tie ei toimi, ei sananvapauden, ei tiedon liikkumisen eikä edes tekijöiden tulojen näkökulmasta. Tilanne on vähän sama kuin puolustettaessa käsinkudontaa höyrykoneita vastaan. Muutos on niin suuri, että se pelottaa.

Kopionnin ja tiedon leviämisen pitää olla mahdollisimman vapaata. Sen ei tarvitse merkitä tekijönoikeuksien rajoittamista millään tavalla. Ehkä se tärkein oikeus - se että jokin teos on tekijänsä ja pitää sellaisena mainita - ei tästä muutu mihinkään. Mitä sitten tulonmuodostukseen tulee, niin esimerkit taitavat osoittaa, että tulot jakaantuvat laajemmalle kuin nykymallissa ja ennestään tuntemattomilla tekijöillä on suurempi mahdollisuus saada teoksensa myyntiin.

Tieto vapaaksi!

Hyviä tavoitteita, huonoa politiikkaa

Se on näitä peruskysymyksiä. Politiikassa ja asenteessa maailmaan muutenkin. Se klassinen kysymys siitä, että oikeuttaako hyvä päämäärä käytettävät keinot. Varsinkin siis, jos keinot ovat vähintäänkin epäilyttäviä.

Minusta tämä on itsestäänselvää. Eli ei se nyt vaan olisi ollut oikeutettua murhata Hitleriä, jos sillä olisi ainakin osa II maailmanrytinän seurauksista välttää. Muun väittäminien on - taas minusta - melko epäilyttävää moraalia. Siis sitä moraalia, jonka mukaan voi varastaa, jos ei jää kiinni.

Mutta meinaa lipsahtaa sivu-urille. Ajatus syntyi siitä, että Helsingin kaupunginvaltuusto typerehti tässä vuokra-asuntoyhtiöidensä kanssa.

Tavoite on hyvä. Siis se, että vuokrataloyhtiöt niputetaan yhteen. Silloin esimerkiksi vahinkojensieto nousee, kun kustannuksia on jakamassa useampi talo ja vuokrankorotuspaineet tasaantuvat. Melko kannatettavaa.

Mutta tapa on aivan syvältä. Nyt on olemassa hyviä, huonoja ja siltä väliltä olevia yhtitöitä. Jos ja kun ne niputetaan yhteen ilman lisärahaa, niin käytännössä hyvien yhtiöiden asukkailla maksatetaan huonojen virheet. Melko epäreilua. Ja voisi kysyä, että missä on näitä yhtiöitä hoitaneiden vastuu tässä mallissa? Ei missään, on varmaan vastaus.

Kaupunki olisi voinut tehdä asian reilusti ja laittaa riittävästi rahaa prosessiin, jotta yhtiöt siirtyisivät uuteen samalta viivatalta. Asia olisi kunnossa. Mutta kun se ei ole kunnossa, niin ei todellakaan olisi kannattanut. Kiitos niille rohkeille, jotka eivät valtuussa typerehtineet tässä asiassa.

Helsinkiläinen esimerkki, mutta valtakunnallinen ja jopa universaali sovellettavuus: Ei tehdä tyhmää politiikkaa hyvien tavoitteiden varjolla. 

Kielisotaa!

Suomessa on taas puhjennut yksi taistleu pitkässä sodassa. Vastassa ei ole keltainen A 2 idästä, vaan kieli lännestä. Pakkoruotsiksi sanovat sitä ja ne toiset kutsuvat sitä sivistykseksi. Melkoista debateerausta aiheesta syntyy.

Itse ruotsin kielen opettamisesta kouluissa on tavallaan ihan turha vääntää kättä. Se ei ole se itse asia. Kukaan ei voi väittää, että kielten opiskelu olisi koskaan turhaa. On koulutuspoliittista saivartelua tarkastella kielivalintojen pakollisuutta ja valinnaisuutta. Totuus lienee se, että kielilautanen ei käytänössä monessakaan koulussa voisi kovin laaja olla.

Itse asiassahan pakkoruotsikeskustelussa on kyse pelosta ja mahdollisuudesta. Pelko on suomenruotsalaisella vähemmistöllä - jota muuten itse pidän enemmän kultturi -kuin kielivähemmistönä - ja mahdollisuus sitten tällä fennoistisemmalla osastolla. Pelko on tietysti se, että jos ruotsin pakollinen opiskelu loppuu, niin loppuu aikanaan koko kaksikielisyyskin, kun ensin höllennetään virkaruotsin ehtoja, kun lahjakkaat ihmiset eivät enää osaakaan kieltä ja ketju purkautuu auki sitä kautta. Mahdollisuus nähdään täsmälleen tässä samassa asiassa.

Ja tässä ollaankin sitten sen asian äärellä, josta debattia pitäisi käydä. Pitääkö Suomessa olla kansalliskielenä ruotsi ja jos pitää, mitä se merkitsee? Ruotsi on entisen isäntämaan (valloittajan, siirtomaaisännän, emämaan, pick whatever you like) kieli, joka jäi maahan tänne syntyneen eliitin mukana. Sitä puhuu äidinkieleneen jatkuvasti sekä absoluuttisesti että suhteellisesti pienenevä joukko. Ruotsi ei ole ainkaan kansainvälisesti merkittävä kieli, se saattaa olla sitä pohjoismaalaisen yhteistyön kannalta, joskaan sekään ei ole ihan sant.

Toisaalta, ruotsin kielisyys on olennainen osa Suomen kulttuurihistoriaa ja venäläisiä ja saamelaisia (ja ehkä savolaisia...) lukuunottamatta millään muulla (kieli)vähemmistöllä ei tässä maassa ole samanlaista asemaa. Se siis de facto eroaa suurimmasta osasta muita kielivähemmistöjä.

Mutta, mutta. Ruotsin kielen osaaminen ei tuo sen enemään sivistystä kuin minkään muunkaan kielen, nykyiselläänkään ei tosi asiassa ruotsinkielisiä palveluita pystytä takaamaan maan kaikissa osissa - eikä ehkä pitäisikään pystyä eikä ruotsin osaamisesta voida katsoa olevan ainkaan niin merkittävää kansainvälistä hyötyä kuin vaikkapa saksan, ranskan tai venäjän osaamisesta olisi. Hyödyllä siis kansalliskielen asemaa ei voi perustella.

Kaksikielisyyden ylläpito koko valtankunnan alueella on myös aika kallista. Tosin vähemmistöjen suojelu ei saa katsoa hintaa, vaikkakin pitää muistaa, että yksi demokratian keskeisistä periaatteista on nimenomaan enemmistön suojelu vähemmistöltä.

Kaikkia kieli -ja kulttuurivähemmistöjä pitää kohdella hyvin - ja tasavertaisesti. Onko kulttuurihistoriallinen yhteys Ruotsiin ja ruotsin kieleen niin vahva argumentti, että sillä voidaan jatkossakin perustella sen kansalliskielen asema? Siitä tässä on kysymys, eikä kieliopetuksesta koulussa.

Muunnellaan geenejä

Olen tainnut jo joskus aiemmin asettua varovaisesti tukemaan gmo tuotantoa tässä blogissa. Tai no, ehkä tuki ei ole ollut edes niin kauhean varovaista, kuten ei ihan aina muutenkaan tekstini.

Peruslähtökohtahan on se, että jos muunnellaan jotenkin tiettyä geeniä x, jotta saadaan haluttu lopputulos y, niin tällä ei pitäisi voida olla mitään vaikutusta tuotetta syöviin eläimiin tai ihmisiin. Eivähtän geenit yksinkertaisesti voi siirtyä ravinnosta eteenpäin. Näin ollen ei pitäisi olla mitään varsinaista syytä vältellä geenimuunneltuja tuotteita.

Mutta, mutta. Ilmeisesti homma on niin huonosti hanskassa, että kaikkia niitä seurauksia mitä geenin x muuntelusta tuotteen muille ominaisuuksille aiheutuu, ei välttämättä tiedetä. Eli saattaa olla, että kaikenmaailman happo/vitamiini/hivenaine/tiesmitkäaines koostumukset muuttuvat sillä tavalla, että niillä on vaikutuksia tuotetta nauttiviin tahoihin.

Toisaalta, kaikkia muitakin tuotteita pitää tutkia aika tavalla ennen kuin ne päästetään markkinoille. Miksi sitten geenimuunneltuja tuotteita ei voisi tutkia samalla tavalla? Maallikon on aika vaikea keksiä tähän mitään syytä. Samat turvallisuusvaatimukset pitää olla kaikilla tuotteilla, olivatpa ne sitten keinotekoisesti tuotettuja, täyttä luomua tai geenimuunneltuja.

Ja kuitenkin lopulta, eikö kasvien jalostuskin ole geenimuuntelua, vain paljon hitaampaa kuin tämä varsinainen gmo meininki. Vahvistetaan haluttuja ominaisuuksi ja karsitaan heikompia. Näin ollen kyse ei edes ole mistään uudesta asiasta, toteutus vain on uusi. Yksi peloista on liittynyt siihe, että nämä geenimuunnellut kasvit valtaavat kaiken viljelyalan, mutta eikös sama riski ole minkä tahansa uuden lajikkeen tuonnissa? Ei taaskaan mitään uutta?

Sitä paitsi, allekirjoittanut uskoo vahvasti, että geenimuuntelu on vasta pitkän tien alussa. Se on teknologia, jolla voidaan pystyä tulevaisuudessa hävittämään monia sairauksia, pidentämään elinikää merkittävästi ja niin edelleen. Kehitystä tuskin voidaan siinä suhteessa pysäyttää.

Tässä vaiheessa: sallitaan gmo tuotteiden käyttö, kunhan niitä koskevat samanlaiset testaukset ja turvamääräykset kuin muitakin tuotteita.

Edustajalle palkkaa

Suomalainen poliittinen teatteri esittää, sarjassa käsittämättömiä jatkettuja sekoiluja: "Kansanedustajille lisää liksaa".

Ei, minusta ei ole väärin, että kansanedustajille maksetaan suhteellisen korkeaa palkkaa. Se on aika rankkaa, paljon aikaa vievää työtä ja siitä tulee maksaa jo senkin takia. Ennen kaikkea siitä tulee korvata kohtuullisesti senkin takia, että houkutus siihen, että ottaisi vastaan lahjuksia olisi mahdollisimman pieni.

Mutta tämä korotusten tekotapa. Tämä on vähän sellainen systeemi, että sitä voi verrata siihen, että tähtäilee itseään haulikolla jalkaan. Ja vaikka tietää, että se lopulta sattuu, kun ampuu, niin ampuu silti. Jokainen kansanedustaja tietää ihan tarkkaan, että korotuksista tällaisella tökeröllä tavalla tehtynä nousee meteli.

Onhan se pirun ruman näköistä, kun niitä korotusprosentteja ja euroja verrataan muihin. Ei näytä hyvältä, ei.

Ei ole mahdotonta, että järjestelmä perustuisi määriteltyyn palkkatasoon ja siihen jonkin tekijän - esimerkiksi palkkamediaanin kehityksen - kautta tulevat vuotuiset korotukset. Näin perusteet olisivat selvät ja palkka kehittyisi koko ajan, eikä isompia kertakorotuiksia tarvitsisi tehdä.

Kitinää tulisi silti, mutta ei samassa mittakaavassa. Muuttakaa järjestelmä, jos kitinästä haluatte eroon. Tai jos haluatte masokistista jalkaan ampumista, niin jatkakaa ihmeessä nykyuralla