Ikärajojen kimppuun

Äänestysikärajoista puhutaan taas, Valtamedia tyrmäsi asian pääkirjoituksessa viimeksi tänään. Ikärajakysymys pomppasi julkisuuteen muutama vuosi sitten, muistan rajan laskua vastustaneeni jo nuorisopoliitikkomenneisyydessäni.

Sinälläänhän asialla ei ole mitään väliä. Onhan se käytännössä ihan sama, minkä ikäiset nuoret jättävät äänestämättä. Mutta ollakseni periaatteellisen ilkeä niin muutaman kysymykseen pitäisi vastata ennen kuin asiasta kannattaa kohkata.

Miksi juuri kunnallisvaalien ikärajaa pitäisi laskea? Päähäni ei mahdu, että lähidemokraktia olisi jotenkin helpompaa tai ymmärrettävämpää kuin valtakunnan politiikka. Jos ikärajaa lasketaan vain yhden vaalin osalta, niin silloinhan viestitetään, että kunnallispolitiikka on sen verran helpompaa kuin muut lajit, että siihen voidaan teinitkin sotkea, mutta eihän niiden nyt sentään parane presidenttiä tai kansanedustajia antaa äänestää.

Entä muut ikärajat? Meillä nyt on päätetty, että täysikäisen ikäraja on 18 vee. Ihan toimiva raja tuokin, ja sehän voisi ihan yhtä hyvin olla 17 tai 20. Ei ole mitään järkevää, tai ainakaan sellaista minkä olisin itse keksinyt, että vain yhtä ikärajaa pitäisi laskea. Samalla pitäisi sitten keskustella siitä, voisiko 16 -vuotias olla täysi-ikäinen kaikin oikeuksin ja velvollisuuksin. Minusta katsoen nimittäin autolla ajaminen ja äänestäminen ovat kyllä vähintään yhtä vastuullista hommaa.

Mitä ikärajan laskulla voitettaisin? On laiskojen politiikkojen märkää päiväunta, että pelkällä ikärajan laskulla saataisiin nuoria kiinnostumaan politiikasta. Jos se ei kiinnosta jo nyt, ei se kiinnosta äänestysmahdollisuuden jälkeenkään. Kokoomuksen ja keskustan (nuorisojärjestöjen) motivaatio on siinä, että he haluaisivat realisoida kouluvaaleissa saamansa kannatuksen joihinkin ihan oikeisiinkin vaaleihin.

Kun ei tiedä, ei ymmärrä

Sailas kertoi, että maksuton päivähoito on taloudellisesti mahdollista (joskaan ei asettunut kannattamaan sitä). Ministeri Risikko kertoo, että Sailas laskee asian väärin.

Argumentti onkin mielenkiintoinen. Sailaksen hintalappu ei ministerin mukaan ole kohdallaan, koska palvelun käyttäminen lisääntyisi, jos siitä tekisi maksutonta. Aha, pitäisiköhän nyt miettiä hetki, mistä oikeasti kyse? Ketkä ovat niitä, jotka päivähoitoa käyttävät ja ketkä sitä jättävät käyttämättä?

Lapset, jotka eivät ole kunnallisessa päivähoidossa, ovat joko toisen vanhemman kanssa kotona tai yksityisessä (vaikka sellaista ei meillä tosiasiassa ole olemassakaan) päivähoidossa. Lapsen kanssa jäävät kotiin ne joilla on siihen varaa. Niillä joilla on siihen varaan juuri ja juuri, tekevät merkittävän periaattellisen päätöksen, heistä lasta on hyvä hoitaa kotona. Vaikea uskoa, että ainakaan kaikki nämä ihmiset myisivät periaatteensa rahasta.

Ne joilla se nyt ei niin kauheasti kirpaise hoitaa lasta kotona, tuskin välittävät siitä, että hoito tulee tarjoukseen eli maksuttomaksi - sellaiset asiat kun eivät ole rahasta kiinni. Jos taas muiden syiden (työttömyys tms.) johdosta myös lapsi on kotona, ei välttämättä makseta niitä päivähoitomaksuja nytkään. Tai jos maksetaan, niin tuki varmaan menisi ihan oikeaan paikkaan maksuttomuuden tullessa.

Risikko ei ilmeisestikään tiedä mitään siitä arjesta, jossa palkaansaajat päivähoitoasioita -ja maksuja miettivät, siksi hän ei ymmärrä mistä on kyse. Keskituloisella palkaansaajaperheellä on ihan varmasti miettimisen paikka, kun lasten päivähoitomaksuja maksellaan. Saadaanhan ne maksettua, mutta rahat ovat pois muusta elämisestä. Saatan olla väärässäkin, mutta taitaisivat ne eurot pyörittää talouden rattaita tehokkaammin kulutuksessa kuin kunnan kukkaron kautta kierrätettyinä.

Georgia

Kannattaako tästä sodasta enää merkitä mitään? Kannattaa tietysti siinä mielessä, että kaikki sodanvastaisuus on aina hyvästä, ja kaikkien sotien pitää päättyä. Mutta tästä kriisistä, vaikka se onkin yhä ratkaisematon, on kaikki älyllinen todennäköisesti sanottu.

Tosin hämmästyttävän vähän tilaa saa Georgian itsensä syyllisyys sotaan. Se kuitenkin ampui ensimmäiset laukaukset. Se kuitenkin aiheuttanut tilanteen jännittymistä vastustamalla näiden muutaman alueen itsenäistymistä. Allekirjoitttanut kun on sitä mieltä, että itsenäistykööt vaan kaikki maailman korpikylät, jos siltä tuntuu. Järkevää se harvemmin on - itse asiassa ei oikeastaan koskaan.

Mitä haittaa Georgialle olisi ollut, jos joku Ossetia olisi itsenäistynyt? Ei niin mitään - paitsi, ah, menetetty kunnia.

Toki on paljastavaa miten nyky-Venäjä tässä tilanteessa käyttäytyy. Ja yhtä paljastavaa on se kuinka heikosti siihen reagoidaan. Talous on mahtava asia, se saa vaikenemaan vääryksien edessä. Täytyy vain toivoa, että uskovaiset ovat oikeassa ja markkinoiden rautaiset lait pakottavat Venäjänkin pikkuhiljaa kääntämään kurssia.

Havainto syksyn aluksi

Tein tietoisen päätöksen jättää blogin hunningolle kesän ajaksi. Tulipa kerrankin tehtyä päätös, jonka myös hyvin onnistuneesti pidin. Syksyn (luetaan: töiden alkamisen) myötä palaan myös tekstintuotannolliseen arkeen.

Hallitus puuhaa budjetissa ohjelmansa mukaisia verokevennyksiä. Hyvä, juna etenee ajallaan? Ei. Siellä on ansa.

Näyttäisi nimittäin, että kevennykset tehdään ilman perusvähennyksen nostoa. Voi olla että tämä vielä muuttuu. Ansa on siinä, että sosialidemokraatit ovat vahvasti sitoutuneet perusvähennyksen nostoon.

Eli hallitus varmistaa isot veronkevennykset myös vuodelle 2010, vaikka maassa vaihtuisikin. Tehdään kevennykset nyt ilman vähennyksen nostoa, demarit tekevät sen palattuaan hallitukseen. Budjetti jossa on demarivakuutus siis.

Yrittääkin tukkia mun tie

Ovat uutisissa kertoneet näistä kuljetusyrittäjistä, jolla olisi kova tarve tässä tulevina päivinä tukkia juhannusliikennettä. Haluaisivat alentaa verojaan polttonesteiden osalta. Jep. Yrittääkin tukkia, mun tie niin tulee sahalaitaista terää moottorilla suoraan renkaaseen.

Saahan sitä verojaan vaatia alemmas kuka tahansa ja kaikki muutkin yrittäjät toki mielellään ottavat vastaan tukiaisia, jos niitä jostain saavat. Mutta jos se pitää kääntää muiden ihmisten haittaamiseksi niin ei käy. Sinällään on ihan sama, että olen sitä mieltä, että ei sille verotukselle pidä mitään tehdä - paitsi julkisen liikenteen polttonesteiden osalta. Mutta jos pitäydyttäisiin laillisissa keinoissa vaatia itselleen jotain, jooko.

Ja sitten lisää valitusta: Miksi, voi miksi Italian piti päästä jatkoon? Mieli olisi paljon parempi, jos ne olisivat tippuneet jo nyt pois. Kerpele. Toivottavasti edes Ruotsi lähtee tänään kotiin.

Poliittisen keskustan eli pragmatismin rajat

Peten blogissa alkoi arvaamatonkin keskustelu poliittisesta keskustasta. Pakko tunnustaa alkuun, että olen niitä jääriä, joita tämä retoriikka ärsyttää. Humalaspäiten olen mennyt uhoamaankin, että sitten kun meillä päätetään, että Saksan tie on myös meidän tiemme (vrt. Neue Mitte) niin otan ja jätän puoluekirjani. Pelko tai toivo pois, en jätä.

On kuitenkin pakko olla samaa mieltä siitä, että kun sanotaan SDP:n olevan poliittisessa keskustassa, on kyse tosiasioiden tunnustamisesta. SDP on tehnyt, on ollut mukana tekemässä pragmatismin politiikkaa. Sillä käytännöllisyys, pragmatismi, on se ohjenuora, joka niin sanotusta poliittisesta keskustasta löytyy. Korostetaan asioiden ja ratkaisujen käytännöllisiä vaikutuksia suhteessa niiden ideologisiin perusteluihin tai vaikutuksiin.

Tällä on perusteltu esimerkiksi harjoitettua veropolitiikkaa. Tuloverojen alentaminen on kannatettavaa, koska se parantaa ihmisten ostovoimaa ja tukee sitä kautta taloutta ja työllisyyttä. Tämä siis suhteessa siihen, että tulonjakovaikutusta ja verotuksen oikeudenmukaisuutta (progression vaikutuksen liudentuminen) karsitaan. Käytännölliset vaikutukset voittavat.

Allekirjoittanut, kenestäkään muusta en mene sanomaan mitään, on kuitenkin aikanaan liittynyt nimenomaan aatteelliseen puolueeseen. Sellaiseen joka perustaa toimintansa arvoihin ja ideologiaan, tavoittelee sosiaalisen oikeudenmukaisuuden toteutumista, tekee ratkaisuja, jotka eivät välttämättä ole kaikkien mieleen tai edes eduksi, mutta ovat linjassa sen kanssa, millaisen maailman me haluamme. Tällaiseen puolueeseen haluan kuulua edelleen, siksi kavahdan poliittisen pragmatismin täydellistä syleilyä eli matkaa sinne poliittiseen keskustaan.

Sillä politiikan tekemisellä käytännölliset vaikutukset on rajansa. Näistä tärkein on se, että esimerkiksi sosiaaliturvajärjestelmän remontti keskustasta käsin on mahdotonta. Ei kai keskeisen järjestelmän uudistamista voida perustella vain sen käytännöllisillä vaikutuksilla. Ensin tarvitaan näkemys siitä, minkälaisia noiden vaikutusten halutaan olevan ja miksi. Halutaanko tukea nimenomaan ja/tai ainoastaan ihmisten omatoimisuutta tai minkälaisia toimia mahdollisten tukien saaminen kansalaisilta edellyttää. Järjestelmän toiminnot ja tulokset ovat kovin erilaiset riippuen siitä maailman –ja ihmiskuvasta, jota vasten sitä rakennetaan. Pelkkä hallinnointi ei riitä ohjaavaksi periaatteeksi.

Toinen tärkeä rajoitus on se, että ihmisiä on hyvin vaikea saada innostumaan käytännöllisyydestä politiikan ohjenuorana. Se voi tuottaa (lyhyellä aikavälillä) tuloksia, mutta ei ole kovin elähdyttävä aate. Sillä ei ihmisiä saada osallistumaan politiikan tekoon sankoin joukoin. Mutta toisaalta poliittinen keskusta ohjenuorana ei myöskään mitenkään edellytä aktiivista kansalaisuutta, käytännöllisesti katsoen on yhdentekevää, mikä äänestysprosentti on.

Retoriikka on retoriikkaa ja se on poliittisen kannatuksen hankkimisessa vähintään yhtä tärkeää kuin sisältö. Pidetään retorisesti sitten kiinni edes liitteestä keskustavasemmisto, vaikka se aika hassulta kuulostaakin. Mutta huolehditaan ennen kaikkea siitä, että puheet ja teot ovat synkronissa keskenään – ja mielellään siitä, että meillä edelleen on myös ihanteita. Uskon että niitä on – ja toivon että niitä halutaan myös tuoda esiin.

Tärkeimpiä asioita

Kun puolue on valintansa tehnyt ja karavaani kulkee eteenpäin, on aika taas keskittyä tärkeisiin asioihin. Tosin pakko on pieni ihmettely heittää tovereille Kiljunen ("manipuloitu vaalitulos!" ja Holappa ("ei substanssia, huutaa hän Ku:ssa"!). Paha mieli juu, mutta pitääkö heti alkaa heitellä kiviä?

Niin niitä tärkeitä asioista. Jalkapallo. Jalkapallon Em-kisat. Kaksi oleellista asiaa kisoista: tulee hyvät kisat kunhan Ruotsi ei pärjää eikä Italia voita. Ruotsia nyt ei vaan yksinkertaisesti voi kannattaa ja aloin inhota eilen Kreikkaa syvästi heidän annettua Ruotsille helpot kolme pistettä. Pthyi. Ja Italia, jatkakaa ihmeessä samaan malliin, suunta on oikea!

Tähän saakka vakuuttavia esityksiä ovat tarjonneet Saksa, Espanja ja Hollanti. Saksa vaikutti parhaimmillaan siltä tehokkaalta koneelta, joka on jyrännyt kentillä eteenpäin. Espanja onnistui pitämään itsensä ja yksilönsä kohtuullisesti kurissa ja peli siksi toimi. Ja Hollanti, loistavaa! Jos Hollanti jatkaa näitä esityksiä, niin mestaruuteen mennään.

Normalisointiin

Ensin pieni etäinen toive, joka kiitää kauas Atlantin taakse. "Älä tee sitä, Barack!" Vaikka vaikuttaakin epätodennäköiseltä, että Obama valitsisi Clintonia varapresidenttiehdokkaakseen, niin silti lähetän asiasta toiveeni kiitämään. Allekirjoittanelle moinen valinta olisi riittävä syy alkaa kannattaa republikaanista ehdokasta. Ei uutta (ja samalla sitä vanhaa) Clintonia valkoiseen taloon, kiitos.

Tänää toivottovasti päästään osaltaan normalisoimaan suomalaistan politiikkaa, kun SDP on saanut johtajavalintansa tehtyä. Oppositiopolitiikka on pitkään ollut rampaa, koska pääoppositiopuolueen energia on mennyt uuden johdon valinnan valmistelemiseen. Niin julkisuudessa kuin pitkälle kulissien takana. Eero on yrittänyt, itse asiassa parin viime kuukauden aikan on väläyksittäin näkynyt sitä Eeroa, jota ylistettiin puoluesihteerinä. Paineettoman tilan siunauksia?

Politiikka on (valitettavasti) henkilöitynyt niin voimakkaasti, että puoluekokouksen oleellinen anti on annettu tänään. Jos poliittinen tilanne - eli käytännössä lyhytaikaisen kannatuksen hankkiminen - sitä vaatii, niin huomenna hyväksyttävillä asiapapereilla pyyhitään se paikka, mihin aurinko ei paista. Toki politiikkaan kuuluvat kompromissit, mutta pitää osata myös kertoa mistä luovuttiin ja miksi, eikä jeesustellla, että onhan nämä tehty koska ja koska... Mutta nyt kyynikko minussa nostaa taas päätään.

Maanantaina kohti arkea, uuden johdon voimin (joka toivottavasti on hyvä, muunkinlaisia vaihtoehtoja on). Toteuttamaan opposition päätarkoitusta, pyrkimystä syrjäyttää hallitus, mieluiten poliittisilla, ohjelmallisilla, asioilla.

Sivustaseuraaja

Huomenna alkaa puoluekokous. Allekirjoittanut toimii kiinnostuneena sivustaseuraajana (saa raportoida paikanpäältä vaikka kännykkään, jos siltä tuntuu). Oudolta tuntuu, edelliset puoluekokoukset olen kokenut niin puhe- ja läsnäolooikeutettuna seuraajana, valiokuntasihteerinä kuin puoluekokousedustajankin roolissa.

Toisaalta olen tyytyväinen nykyiseen suhteeseeni politiikkaan, siis siihen ettei sitä virallisesti ottaen ole. Seuraan asioita tavallaan kiihkottomammin ja ilman sanomisen ja tekemisen pakkoa, kun ei ole minkään statuksen seurauksena roolia, jota pitäisi (millään tavalla) toteuttaa. Myönnettäköön, että joissain järjestöllisissä kuvioissa minulla voi olla sormeni pelissä, mutta kovin vähäisessä määrässä sittenkin.

Valitettavasti etäisyys politiikkaan ei ole parantanut kyynisyyttäni tiettyjen asioiden suhteen. Tavallaan se on pahentanut sitä, koska viran puolesta ei tarvitse esimerkiksi yrittää puolustella sitä, että jäsenillä on mahdollisuus vaikuttaa poliittisen puolueen suuntaan. Mutta ehkä sitä toisaalta pikkuhiljaa voi ruveta suhtautumaan toivorikkaammin asioihin, kun raa-at realiteetit eivät kuulu arkikokemuksen piiriin.

Veikkaan, että puoluekokous valitsee puheenjohtajaksi Jutta Urpilaisen, joka lyö äänestyksessä Erkki Tuomiojan toisella kierroksella. Puoluesihteeriksi valitaan ns. musta hevonen eli nimi, joka ei ainakaan virallisesti ole vielä mukana kisassa, se saattaisi olla Maurialan Vesa. Lisäksi tehdään joukko hyviä tai ainakin hyvää tarkoittavia päätöksiä. Ja kokoukseen jälkeen toivottavasti ärhäkkää, aloitteellista ja aktiivista oppositiopolitiikkaa.

Tupo on kuollut, eläköön tupo

Odotettu ulostulo asiassa tuli eilen. Keskitetty sopimustoiminta on historiaa. Kyllä, kuningas on kuollut, eläköön kuningas! Vaikka en ymmärrä perusteluja, niin tavallaan järjestäytynyttä työnantajaa tässä ymmärrän. Kun on pää saatu auki, niin yritetään siirtää valtaa entistä kauemmaksi vahvoista työntekijäpuolen järjestöistä. Vaikka sen järkevyydestä ja oikeudenmukaisuudesta olen jyrkästi eri mieltä, niin kyllähän se rationaalisuus on pakko nähdä, mikä työnantajalla liittyy toisen osapuolen neuvotteluvoiman murentamiseen.

Keskeinen johtopäätös on se, että isommat palkankorotukset kannattaa maksaa siitä, että palkkapöydistä putsataan pois muita asioita ja pystytään lisäämään paikallista sopimista ja prosenttikorotuksia. Keskiketty sopimustoiminta on tosin ollut - ja se voisi olla myös jatkossa - suomalaisen yhteiskunnan suuri ystävä. Välillä lienee pakko ratkoa myös alakohtaisia asioita, mutta en ymmärrä, miksi sen pitäisi johtaa tupojen kertakaikkiseen hylkäämiseen. Eihän se loogisesti johdakaan, siinä on tuo valtapoliitinen kysymys.

Paradoksaalisinta tässä ulotulossa on se, että samaan hengenvetoon edellytetään työntekijäpuolelta malttia ja vastuuta kohtuullisista palkankorotuksista. Se nyt vaan on niin, että pienemmät korotukset toteuituisivat keskitetyssä sopimusmallissa. Liittokohtaisuudesta pitää maksaa hinta, kun jätetään väliin muut toimet, joilla palkansaajien ostovoimaan voitaisiin samalla vaikuttaa.

Vaalirahoitus

Vaalirahoituksesta on viime päivinä vedelty komeita otsikoita. Ai, yrittäjät ovat antaneet edustajille rahaa, oho! Ai, saattaa olla mahdollista, että vaalirahoituksella halutaan ainakin edistää joitakin näkemyksiä, ennekuulumatonta! Mitä, vaalirahoituslaki on susi, ei voi olla totta!

Tässä on tyyppiesimerkkitapauksesta , jonka kaikki ovat tienneet olevan olemassa, mutta johon kukaan ei ole halunnut puuttua, kun käsissä ei ole ollut tarpeeksi herkullista casea. Politiikot eivät tietenkään tähän ole halunneet puuttua, koska se supistaa rahahanoja.

Lahjoittaja kun ei välttämättä halua lahjoitusta julkisuuteen vaikkapa vain sellaisen asian takia, että antaa tälle ehdokkaalle vähemmän kuin toiselle saman puolueen ehdokkaalle, eikä halua asiaa käsitellä julkisuudessa. "Hyväksyttäviä" syitä voi olla paljon muitakin. Ei tässä ole nyt kysymys ollenkaan niin hämäräperäisestä asiasta kuin siitä on haluttu tehdä.

En usko hetkeäkään, että eduskunnasta löytyisi yhtään edustajaa, joka olisi saanut rahoitusta sellaista lupausta vastaan, että edistän sitten teitin firman/tuotteen/palvelun/sen ja sen kaavan/tms toteutumista. Rahaa on annettu ehdokkaille, joiden on oletettu tietyissä tilanteissa toimivan tietyllä tavalla. Läpinäkyvyys tietysti poistaisi epäilyksiä, eli on parempi vaihtoehto.

Oikeampi ongelma on kuitenki se, miten vaalirahoitusta pitäisi kontrolloida. Vaalien käymiseen uppoaa yhä enemmän rahaa niin puolueilta kuin ehdokkailtakin - ja tarvittava rahoituksen määrä asettaa ehdokkaat - ja puolueet - hyvin eriarvoiseen asemaan keskenään.

Vaihtoehtojakin on toisaalta hankala keksiä, jos vaalirahoitukselle asetettaisiin kattoja, niin niitä sitten kierrettäisin erilaisilla tavoilla, parempi olisi sitten oikeastaan kieltää henkilökohtainen mainonta kokonaan niin mediassa kuin jakelutuotteissa. Paras ratkaisu olisi lopettaa yksilökeskeisten vaalien käyminen kokonaan.

Intellektuellismin juhlaa

Ensin pitää tietty ihmetellä sitä, että Lipposen mielestä maassamme ei ole alle viiskymppisiä intellektuelleja. Paavo on kuitenkin tavannut allekirjoittaneen. Pöh.

Tästä kirjailusta, tahi kirjallisesta provokaatiosta on siis kyse. Kirjailijalla on kirjailijan vapaus, mutta en ymmärrä miksi kansakunnan kaapin päälle päässyt ihminen haluaa itsensä sieltä alentaa vittuilemalla ns. älyköille. Voi hyvinkin olla, että Lipposen kirjassa on todellinenkin ajatus - tai pitäisi olla, jos Paavo edelleen on kunnossa.

Älykköjen ja älyllisyyden etsiminen on kuitenkin vähän turhaa hommaa. Ajattelijoita on jos heitä on - ja koulutusjärjestelmä sekä yhteiskunnallinen tilanne heitä tuottaa. Muitakin kuin jo seniilit Donner, Jakobson ja Klinge.

Tuskainen toukokuu

Tuskainen ja tuskainen, se nyt vaan rimmaa paremmin kuin helvetin kiireinen toukokuu. Tuntuu että kaikenmoiset säädöt osuvat nyt toukokuuhun ja vielä enemmän näihin pariin toukokuun viimeiseen viikkoon. Ajatella olen ehtinyt, mutta en juuri blogata.



Katsotaan josko tilanne muuttuisi lähitulevaisuudessa, mutta bloginpitäjä on siis edelleen kyllä hyvässä hapessa ja teroittaa sekä ajatuksiaan että toivottavasti edes joskus tekstejään :)

Aluepolitiikka 2.0.

Ensialkuun pakollisia huomautuksia: SDP:n puheenjohtajapelin on menossa tämän hetkisen gallupin mukaan täysin aikaisemman ennusteeni mukaisesti. Jääkiekko on aiheuttanut pakkovalvomista, vaikka Saksa peli oli tylsä kuin Fan, Norja pelissä pelattiin käsittämättömän surkeasti ja Slovakian kaato oli ilotonta puurtamista. Silti minä valvon, vaikka en erityisemmin pelistä pidä. Joskus inhoan nationalistia itsessäni.

Aluepolitiikka pulahti mieleen Golf-Lindenin laajakaistakommenteista. Taas pitäisi upottaa jostain syystä paljon rahaa syrjäseutujen teleyhteyksien turvaamiseksi. Varsinkin kun ne ovat ja tulevat olemaan langattomasti turvattu. Hassua, vielä hassumpaa sikäli, että kokoomus oli aikoinaan vahvasti sitä mieltä, että laajakaistojen rakentaminen on täysin yritysten asia eikä valtiovallan siihen kuulu puuttua.

Mutta aluepolitiikka, tuo ryöstöviljelty ja väärinymmärretty politiikan sektori. Meillähän sillä tyypillesti tarkoitetaan, että pitää kaataa rahaa sellaisten seutujen elättämiseen, jotka eivät muuten enää pysyisi asuttuina ja niin edelleen. Suomi ei tule millään rahalla pysymään sillä tavalla asuttuna, kuin se on tällä hetkellä, pidän sitä väistämättömänä kehityksenä.

Pitäisikin käydä se kipeä keskustelu, mitä tarkoitetaan sillä, että kaikille kansalaisille pitää olla samat palvelut tarjolla. Mihin hintaan ja millä ehdoin? Ei se niinkään voi toimia, että päätän muuttaa johonkin korpeen, keskelle oravien temmellysmaita ja valtiovallan pitää sitten huolehtia, että siellä on päiväkotia penskoille ja terveyskeskusta kaikille.

Miten saadaan aikaan aluepolitiikka 2.0, joka ei enää keskity kuolevien ja taantuvien alueiden tekohengitykseen vaan vahvistamaan kasvutekijöitä. Hyvä kysymys, johon on vaikea antaa selkeää vastausta - mutta eihän sen pitäisi olla syy olla yrittämättä. Koskee myös allekirjoittanutta, mutta ei tapahdu nyt.

Malmin kentällä

Löysin sitten itseni vappuaattona Malmin lentokentältä. Hämmentävää? Ei loppujen lopuksi, pojat olivat aamupäivällä harjoittelemassa uudessa päiväkodissa Tapanilassa ja puolisko on tällä hetkellä duunissa kentän ravintolassa. Köpöttelin siis Tapanilasta kentälle.

Todettakoon, että kymmenen helsinkiläisvuoteni aikana (joo, joo, asun Vantaalla nyt) tämä oli eka kerta kentällä. Pakko tunnustaa, että ymmärrän kentän intohimoisia puolustajia hieman paremmin nyt. Onhan se hieno paikka, näin paisteisena päivänä jopa sikasiisti. Tosin kommentoin kahvinikin äärestä kentällä, että "saisi tuohon kyllä hienon lähiönkin".

Hyvä kysymys lienee se, että voittaako se, että paikka on siisti ja upea, sen että siellä voisi olla useamman tuhannen ihmisen koti. Ei välttämättä, mutta hieno paikka se on silti.

Ihan ikioma rasismikeskustelu

Siis ikärasismi. Ja Lipponen. Se Tuomiojaa kohti suunnattu lausunto siitä, minkä ikäinen puheenjohtajan pitää tai hän saa puolueessa olla.

J.Söderman tarttuu tähän itselleen harvinaisen epä-älyllisellä tavalla moittien Lipposta siitä, etteikö muita vaatimuksia sitten ole osaamisen, kielitaidon ja niin edelleen suhteen. Ja mainitsee tuon ikärasismi sanankin, hui. Onhan se itsestäänselvää, että muita vaatimuksia on.

Södermanin tuohtuminen on tietysti ymmärrettävää, hän kun on eläkepolitiikko. Eli siis kunnioitettavan uran jälkeen eläkkeellä alkanut hoitaa taas kansan asioita. Tässä nyt on kaksi asiaa, jota en ymmärrä.

Kenelle politiikkaa ensisijaisesti tehdään? Minusta tämä on aina itsestäänselvästi ollut tulevaisuus, millaisen maailman me lapsillemme jätämme. Yhtään itsestäänselvänä olen pitänyt, että aktiivisessa elämänvaiheessa - lapset, työ - olevat tuntevat tämän hetken arjen parhaiten ja pystyvät siten tekemään työtä tulevaisuuden eteen. Tähän sopivat huonosti niin sanotusti vanhalta pohjalta työtään tekevät poliitikot.

Palkkatyöstäkin - siis politiikan ulkopuolella - tupataa jäämään eläkkeelle tietyn ikäisenä. Useasti niin, että vaikka jatkohaluja olisi niin eläkkeelle on jäätävä. Olen taipuvainen ajattelemaan, että tähän on joku syy. Onko yhteiskunnallinen työ esimerkiksi kansanedustajana muka niin paljon vähemmän kuluttavaa, että siinä ei tarvitse eläkeiästä piitata? Jos eläkkeelle pitää lähteä muista hommista, miksi ei myös politiikasta?

Eläkeläiset voivat olla viisaita ja ajattelevia, aikaansaavia ihmisiä. Silti olen sitä mieltä, että kansanedustajuudet nyt ainakin pitäisi jättää nuoremmille. Mielipiteen sanomispaikkoja löytyy kyllä ja myös tekemistä yhteiskunnallisten asioiden parista - esimerkiksi EKL:sta.

Aarteen etsintää ja kyynisen ääni korvessa

Joskus vain voi olla mukavaa, kun on mukavaa. Toin junioreilla tuliaissuklaat Berliinistä viikko sitten. Nämä pääsin luovuttamaan vasta kuluneena viikonloppuna.

Kun oli aikaa niin asiasta tuli mukava seikkailu. Tein kartan lähimetsästä, jonka asiaankuuluvasti vanhensin vedessä liottamalla, revin ja poltin reunat ja niin edelleen. Takapihalla sitten kerroin pojille, kuinka Nikinmäen muinaiset suklaaryövärit ovat piilottaneet aarteen lähimetsään ja kartta on jossain lähellä.

Kartta löytyi ja retki alkoi. Karttaan raapustettujen merkintöjen mukaisesti välillä piti varoa hirviöitä ja karkottaa niitä taikasanoin. Perilläkin piti huutaa maagiset sanat kolmeen kertaan, jolloin kätkö paljastui - haljeennesta kannosta löytyi muinainen Prisman muovikassi ja suklaalevyt.

Oli hauskaa, hyvin hauskaa. Ja pakko myöntää, että minulla oli vähintään yhtä kivaa kuin pojilla kun hommaa valmistelin ja toteutin. Aikuinen on terve, kun se osaa leikkiä, eikös?

Jotenki tuo tarina toimii hyvänä vastakohtana sille, että tajusin tänään todella muuttuneeni hyvin kyyniseksi puolueen - ja osin koko politiikan - suhteen. Olen toki suhtautumiseni aiemminkin tiedostanut, mutta jotenkin alleviivasin sitä henkisesti, kun luin Koopran blogia aamulla.

Tämä on sinällään kummallista, koska periaatteessa suhtaudun kaikkeen siten, että mikä tahansa on mahdollista, kunhan vaan tarpeeksi yrittää ja viitsii keksiä keinoja. Näinhän sen pitäisi olla sitten politiikankin suhteen.

Sillä varauksella, että tämä kevätaurinkoisen aamun mielentilahäiriö menisi ohi, varaan itselleni edelleen oikeuden valittaa kyynisesti mistä tahansa (koska se on mukavaa ja terapeuttista). Mutta muuten pyrin kasvamaan taas paremmaksi ihmiseksi ja opetella uskomaan sekä suomalaiseen sosialidemokratiaan (puolueena) ja politiikkaan yleensä.

A shot in the Dark

Laukaus pimeässä harvoin osuu maaliinsa. Tuskin siis tämäkään, jokainen tehköön omat päätelmänsä siitä, onko taustalla aitoa ajattelua tai tietoa, vai hauskuutanko vain itseäni näin viikonlopun alla.

Puheenjohtajapeli. Hämeenlinnassa, joidenkin viikkojen kuluttua, vähän ennen äänestystä. Kuullaan puheenvuorot ehdokkailta Koskinen, Skinnari, Kiljunen ja Kantola. Ilmoittavat että kisa on ollut hyvä, mutta tässä vaihessa pitää kiittää ihmisiä ja todeta, etteivät ole äänestyksessä käytettävissä enää. Kantola valitaan sitten vähän myöhemmin varapuheenjohtajaksi.
Käydään jännittävä ensimmäinen äänestyskierros. Tuomioja saa eniten ääniä, sitten tulevat järjestyksessä Urpilainen, Filatov ja Kumpula-Natri. Toisella kierroksella valitaan Urpilainen.

No okei, olen minä tuota ajatellut, mutta tuskin sen osumatarkkuus kovin hyvä on. Jääköön nyt voimaan viralliseksi veikkaukseksi kuitenkin.

Huomasin muuten, että lienee syytä päivittää tuota oikean palkin esittelytekstiä. Enhän minä enää mikään helsinkiläinen ole. Todettakoon sivumennen sanoen, että olen toistaiseksi viihtynyt Vantaalla erinomaisen hyvin, tavallaan koti on nyt syrjässä - mutta juuri siksi se ehkä onkin mukava paikka asua.

Minkälainen puoluesihteeri?

Tuossa SAK:n 101 vuotis lastenjuhlissa tuli käytyä käytäväkeskustelu. Tai siis tottakai useampikin, mutta yksi josta tuli kimmoke merkintään.

Puheenjohtajakiertueen varjoon tuntuu pahasti jäävän se, että saamme valita myös uuden puoluesihteerin Hämeenlinnassa. Henkilöt ovat aina oma mielenkiintoinen lukunsa, mutta myös ne ominaisuudet ja se linja, jota etsitään.

Olen itse taipuvainen pitämään puoluesihteerivalintaa tällä kertaa puheenjohtajuutta tärkeämpänä. Jos järjestöllistä työtä ja koneistoa ei saada kuntoon, ei poliittisella johtajalla ole niinkään suurta merkitystä. Minusta politiikka nousee arvoista ja niiden eteen tehtävästä työstä, gallupdemokratialla, mielikuvapolitiikalla ja vaaliliikkeenä toimimisella sitä ei saavuteta. Sosialidemokratia tarvitsee toimivan järjestön edustaakseen itseään.

Puoluesihteeriksi tarvitaan siis ihminen joka a) on kiinnostunut järjestöllisestä kehittämisestä ennen poliittista omaa uraansa tai poliittista johtajuutta, b) omaa jonkinlaisen kokemuksen järjestötyöstä, c) on muodostanut itselleen vahvan vision siitä, mihin suuntaan järjestöllisen kehityksen pitää mennä ja miten. Tämä ei tarkoita, että puoluesihteeri olisi toimitusjohtaja, joka vain hallinnoi - hallintopäällikkö ei nyt etsitä.

Järjestöllinen johtaja on aina myös poliittisessa vastuussa, puoluesihteerin pitää esimerkiksi pystyä vahtimaan sitä, että järjestödemokratian muokkaamat kannat (esimerkiksi puoluekokouksesta) tulevat kuulluiksi varsinainen politiikan muotoilussa.

Olympialainen politiikka

Välillä on vaikea ymmärtää tätä loiskiehuntaa, joka olympialaisia kisoja nyt ympäröi. Kiina lahtasi väkeä Tiibetissä - ja nyt keskustellaan erilaisista "viestien antamisista", ja "boikoteista".

Älkää viitsikö, aikuiset poliitikot. Kaikille on varmaan selvää, että Kiina ei ole mikään ihmisoikeuksien mallimaa, ei demokratia, ei kansalaisilleen hyvä paikka. Poliittinen päätös tehtiin, kun kisat siitä huolimatta päätettiin sinne antaa. Päätöksentekijöiden lisäksi päätökseen osallistuivat kaikki ne, jotka jättivät päätöksen tuomitsematta tai kommentoivat sitä.

Se kanta, että ihmisiä lahtaava diktatuuri voi edetä edistyksen tiellä, jos sille annetaan välillä karkkeja, kuten kisat, voitti. Oli sitten lähinnä poliittisesta noppatuurista kiinni, että tapahtuuko jotain niin surullista kuin Tiibetin (allekirjoittanut muuten sivumennen sanoen edustaa kantaa, että Kiina on miehittäjävaltio ja Tiibetille kuuluu itsenäisyys, ei autonomiaa) tapaus nyt.

Kun nyt on kerran päätetty pelata tällä "kisat Kiinassa" -kortilla, niin pelatkaa sillä. Älkää leikkikö tekopyhää ja näytelkö, että nyt vasta pitäisi harkita kisojen edustuksia ja/tai osallistumista. Toinen kysymys on sitten, onko Olympialaiset muuta kuin kaupallinen tapahtuma, jolla politiikanteon laita ja mahdollisuudet ovat niin ja näin.