Tauko

Blogi on tauolla. Hyvistä aikeista huolimatta säännöllisiä blogikirjoituksia ei ole alkanut tähän tulemaan. Toinen blogi on suunnitteilla, siitä toivottavasti pian lisää.

Huoli vaihtui rakkauteen

(Ilmestynyt Insinööri-lehden verkkokolumina)
Toivottavasti moni muistaa Stanley Kubrickin loistavan elokuvan Tohtori Outolempi. Se on satiirinen kertomus kylmän sodan ajalta. Tuntemattoman pelko ja sen vainoharhoja aiheuttava vaikutus ovat elokuvan keskeisiä teemoja.

Itse asiassa elokuvan koko nimi kuului Tohtori Outolempi eli: kuinka lakkasin olemasta huolissani ja opin rakastamaan pommia.” Minä suunnittelin törkeää populaarikulttuurista varkautta elokuvan alaotsikosta, mutta otsikko ”Kuinka lakkasin olemasta huolissani ja opin rakastamaan digitalisaatiota”, mutta tämä osoittautui turhan pitkäksi.

Viittausta Kubrickin elokuvaan ei pidä ottaa henkilökohtaisesti. En minä ole ollut huolissani digitalisaatiosta, vaan sillä – elokuvan tapaan – viittaan laajempaan joukkoon ihmisiä. Moni on huolissaan, suorastaan pelkää digitalisaation vaikutuksia. Osa yrittää olla välittämättä ilmiöstä tai vähätellä sitä.

Ei se ole ihme. Sama on toistunut aiemminkin, edellisten teollisten vallankumousten yhteydessä. Sillä siitä todella on kysymys, vallankumouksesta. Se ravistelee yhteiskuntiamme, tulonjakoa, käsitystämme työstä ja tapaamme toimia ja elää. Digitalisaatiolla ei tarkoiteta pelkästään tiedon tallentamista digitaalisessa, tietokoneiden ymmärtämässä muodossa. Se on prosessi, joka muokkaa tapaamme toimia ja tehdä asioita.

Kaikki, mikä voidaan digitalisoida, tullaan digitalisoimaan. Tahti on kiihtyvä. Jokainen voi ajatella omaa työtään ja olla varma, että kaikki osat, jotka siitä voi automatisoida tai muuten viedä digitaalisiksi prosesseiksi, muuttuvat. Kyse ei ole siitä tuhoutuuko työpaikkoja muutoksessa – niitä tuhoutuu aivan varmasti, todennäköisesti jopa paljon.

Digitaaliset ilmiöt kuten teollinen internet, massadata, robotiikka ja tekoäly tulevat muuttamaan maailmaa enemmän kuin voimme vielä edes kuvitella. Kyse ei ole vain siitä, että tehdään vanhoja asioita uusilla välineillä, vaan siitä, että löydetään täysin uusia tapoja tehdä asioita.

Muutoksia kohtaan syntyy aina vastustusta. Ensimmäisen teollisen vallankumouksen aikaan työläiset tuhosivat kehruukoneita, koska ajattelivat niiden vievän työpaikat. Markkinatalous on ainakin tähän asti toiminut aina niin, että tuhoutuneen työn tilalle syntyy uutta. Työ muuttaa ehkä muotoaan, mutta ei katoa yhteiskunnasta, tälläkään kertaa.

Digitalisaatiota ei ole syytä kavahtaa tai pelätä. Yritykset hidastaa muutosta toimivat lopulta vain itseään vastaan. Muutokseen pitää lähteä mukaan, sillä pitää varmistaa, että digitalisaation tuoma tuottavuuden ja talouden kasvu jakaantuu palkkoina myös työntekijöille. On myös syytä varmistaa, että koulutus ja oppiminen takaavat ihmisille työtä, kun tuotanto ja palvelut muuttavat muotoaan ja työt kehittyvät.

Meillä ei ole aikaa olla huolissamme, vaan on aika rakastaa digitalisaatiota ja ottaa hyöty irti sen hedelmistä. Niin, tätä rakkaudentunnustustakaan ei ole syytä ottaa aivan kirjaimellisesti ja henkilökohtaisesti.

Ensimmäinen uhri on totuus, pt II

Hallitus käynnisti Suomessa tulonjakotaistelun, tämänkin sodan ensimmäinen uhri on ollut totuus. Ensimmäisessä pätkässä vilkaisin kustannuskilpailukyä.

Toinen kuollut totuus liittyy suomalaisten lomiin. Meille on saatu syötettyä tieto siitä, että Suomessa on vähintään nyt maailman pisimmät lomat. Vaikka suomalaiset ovat innokkaita lomiaan puolustamaan, niin siinä on aina vähän syyllisyyttä mukana. Mikä oikeus meillä on lomailla, kun muuallakaan ei niin pitkästi tehdä?

Ohessa on CEPR-tutkimuslaitoksen tekemä kuva palkallisista lomista. Taulukossa lomapäivät on on määritelty 5 päivän työviikon mukaan eli muunnettu esimerkiksi Suomen osalta osin käytetty 6-päiväinen laskentaviikko vertailukelpoiseen lukuun.

Hupsis. näyttäisi siltä, että lomamme ovat varsin vertailukelpoisella tasolla.

Pohjoismaiden osalta kuvio ei oikein tunnista tessien mukaisia palkallisia vapaita, mutta vuosiloman kohdalla tilanne ei heilahda. Ja niitä vapaita nyt on ainakin kaikissa Pohjoismaissa, joten sekään ei juuri vaikuta.

Jos lomamme ovat jonkun mielestä liian pitkät, niin ongelma on monelle muulle maalle yhteinen.

Ensimmäinen uhri on totuus

Kaikkien sotien ensimmäisiä uhreja on totuus. Näin näyttää olevan tässä tulonjakokamppailussakin, jonka Suomen hallitus on käynnistänyt. Kovin monet ihmiset ovat koukkuineen päivineen nielaisseet viljellyn propagandan esimerkiksi Suomen huonosta kustannuskilpailukyvystä.

On tuulesta temmattua väittää, että hallituksen esitykset on pakko tehdä, koska Suomen kustannuskilpailukyky on heikko. Kuten oheisesta kuviosta näkyy selvästi, Suomalaisen työn kustannukset ovat eurooppalaista keskitasoa. Suomen kustannuskilpailukyky ei ole huono.

Yhtä totta on kuitenkin se, että viime vuosina Suomen kustannuskilpailukyvyn ero keskeisiin kilpailijamaihin on pienentynyt. Ero on pienentynyt nimenomaan vuoden 2008 ajoista, jolloin kilpailukyky oli huipussaan. Mutta ero on pienentynyt.

Eli kun puhutaan huonosta kustannuskilpailukyvystä, panikoidaan viime aikojen kehityksestä, joka on jo lähtenyt kääntymään maltillisten palkkaratkaisujen johdosta toiseen suuntaan.  Eli kyse on tuotteiden laadusta ja tuotteiden kysynnästä – ei pohjamudissa olevasta kustannuskilpailukyvystä.

Otetaan johtajuushyppy

Ilmestynyt Insinöörilehden verkossa 19.8.:

Suomessa on hypitty kevään ja kesän aikana niin paljon, että menestystä luulisi arvokisoissa tulevan ainakin hyppylajien saralla. Ensin oli tuottavuushyppy, joka muuttui kilpailukykyhypyksi. Siis siinä vaiheessa, kun joku huomasi, että esitetyt keinot vähentävät tuottavuutta. Hyppyleikkejä on sitten jatkettu loikkimalla yksikkötyökustannuksia alas yhteiskuntasopimuksen merkeissä.

Tunnettu hokema asiassa on, että helppoja ratkaisuja ei ole, vaan pitää tehdä vaikeita päätöksiä. Voidaan myöntää, että on vaikea päätös leikata palkkoja työaikaa lisäämällä tai lomarahoja karsimalla. Näitä sanotaan vaikeiksi, koska ne satuttavat niin monia palkansaajia.

Jos ei oteta huomioon, että nuo ovat vääriä keinoja, niin teknisesti ottaen ne eivät ole vaikeita. Muutetaan määräyksiä työajan tai lomarahojen maksamisen suhteen.  Päätös ja toimenpide, niin asia on pulkassa.

Hetken voisi ajatella sitä, mikä vaikuttaa välittömästi työntekijöiden suoriutumiseen työpaikalla. Mikä on sellainen seikka, joka ratkaisee, miten hyvin työntekijät suoriutuvat tehtävistään, kuinka paljon tuotteita valmistuu ja miten motivoituneesti työhön suhtaudutaan? Niin, kulujen alentamisen perään haikailevat johtajat eivät ole pukahtaneet johtamisesta.

Jos yksikkötyökustannuksia leikataan 5 prosenttia, vaikutus lopputuotteeseen on suurin piirtein prosentin verran. Hyvän johtamisen vaikutukset siirtyvät täysimääräisinä tuottavuuteen, kustannuksiin ja kilpailukykyyn. Pihvi onkin siinä, että johtamisen muuttaminen vaatii aidosti vaikeita ratkaisuja. Helppoja keinoja sen parantamiseksi ei ole, kun ei voi osoittaa tilinpäätöksen riviä ja sanoa, että tuosta pitää leikata pois. Johtajuushypylle on kuitenkin selkeä tarve.

Ei johtajuuden parantaminen kuitenkaan mahdotonta ole. Käsittääkseni siinä on jossain onnistuttukin. Pitkäjänteisyyttä ja huolellista suunnittelua se vaatii. Eikä homma ole heti hoidettu, vaan johtavuuden parantaminen on jatkuva prosessi. Hyvä alku voisi olla, että johtajuusvaje olisi mukana asialistalla, kun johtajat(kin) puhuvat keinosta nostaa Suomi kasvuun.

Pelkällä johtajuuteen tuijottamalla ei kuitenkaan saada ratkaisuja, vaikka se välttämättä mukaan tarvitaan. Kun kerran hyppylajeista puhutaan, niin oikea ratkaisu olisi varmaan kolmiloikka. Otetaan hypyt johtajuudessa, osaamisessa ja kilpailukyvyssä. Kaikkia näitä tarvitaan.

Havaintoja PerusSuomesta

Vietin viikonlopun töiden puolesta työtehtävissä Suomen Turussa, Perussuomalaisten puoluekokouksessa. Mielenkiintoinen kokemus. Kokouksen rakenne erosi monin osin muista puolueista, osanottajien osalta yllättävän vähän. Yhden kokouksen ja sinne saapuneiden ihmisten perusteella ei mitään kaikenkattavaa analyysiä parane tehdä, mutta muutama havainto jäi käteen.

Puoluekokous lehtereiltä katsoen.

Minusta oleellisin havainto on se, että kokousedustajien keskuudessa tuntui olevan hyvin vähän kriittistä suhtautumista hallitusyhteistyöhön.  Kielteisiä tai syyttäviä puheenvuoroja ei käytetty, eikä edustajien joukossa korviini kantautunut jurputusta muutenkaan. Pikemminkin oltiin ylpeitä siitä, että puolue on edennyt hallitukseen asti. Toistaiseksi ollaan vähintään melko yhtenäisiä.

Paljon esillä ollut puolueen hajaantuminen näkyi aika vähän. Paljon kertoo se, että analyysejä rakennetaan sen perusteella taputtiko Soini Halla-Aholle. Tulkinnan taso on siis aika korkea. Jännitteitä toki on, maahanmuutto ja eurokriittisyys keskeisinä kysymyksinä. Toistaiseksi ne näyttävät olevan kuitenkin hallinnassa.

Vaikea on perussuomalaisista kokouksen perusteella tehdä rasistista puoluetta. Puheet eivät siihen viitanneet. Eniten tätä edusti yksittäisen edustajan puheenvuoro, jossa hän kertoi, että isänmaallinen kunta ei ota vastaan pakolaisia. Jos haluaisi tulkita, niin jotain paino-arvoa voisi laittaa sille, että kukaan ei tähän puheeseen puuttunut eikä sitä kritisoinut. Toisaalta, näitä kanootista pudonneita intiaaneja löytyy kaikista puolueista.

Puolue tuntuu haluavan ottaa harmaan talouden torjunnan tosissaan. Tätä vasten onkin yllättävää, miten pieni painoarvo tällä on hallitusohjelmassa. Lienee siis niin, että joku muu hallituspuolue ei ole asiaa halunnut niin vahvasti painottaa?

Teollisuutta ja vientiä ei mainittu. Ei kertaakaan. Ei kysymyksissä, eikä ministerien vastauksissa. Yllättävää, mutta en tiedä voiko tästä mitään päätellä.

Lindström ja Mäntylä ovat oppineet todella taitaviksi parissa kuukaudessa. Varsikin Lindströmin puheenvuorot olivat napakoita, asiaan meneviä ja huumorintajuisia.

Ja hyvä oli huomata, että puoluekokous oli nyt avoin kaikille tahoille. Lobbareita oli yllättävän vähän paikalla, diplomaatteja taas paljon

Mistä ei voi puhua

Suomessa on Voldemort. Tarkoitan sitä erästä kansanedustajaa, joka äskettäin sosiaalisessa mediassa päivitti idioottimaisuuksia ja sai kaikki juoksemaan niiden perässä.  Minusta hänen nimeään ja asiaansa ei pitäisi mainitaan ääneen, tyhjänpäiväisyyksille ei pidä antaa kaikupohjaa. Siksi kaveri on Voldemort.

Toisaalta hänen levittämänsä vihamielisyys pitää tuomita. Selvästi. Tähän voidaan hyvin soveltaa Wittgensteinin pääteoksen tiivistelmää

Minkä ylipäänsä voi sanoa, sen voi sanoa selvästi, ja mistä ei voi puhua, siitä on vaiettava

Eli kyseiden edustajan puheet voi ja ne pitää tuomita, selkeästi. Sen pidemmälle keskustelua on turha yrittää, sillä siitä ei voi puhua. Tarkoitan tällä sitä, että tyypin hengenheimolaiset ovat kuin pikkulapsia, jotka jatkavat inttämistään joka tapauksessa.

Asiasta ei voi todella puhua, sillä keskustelua ei synny. Se on vähän sama kuin pikkulapselle, joka haluaa tikkarin, yrittäisi perustella miksi tämä ei sitä tikkaria voi saada. Vaikka lapsi ymmärtäisi perustelut, huutaa hän silti, että "tahtoo!". Näin on myös tämän asian kanssa.

Keskustelun yrittäminen johtaa vain siihen, että väittämät tavoittavat suuremman joukon ihmisiä. Silloin ne kantautuvat niiden korviin, jotka syystä tai toisesta ovat tällaiselle vihapuheelle alttiita.