torstaina, huhtikuuta 17, 2008

Epäilen, siis olen

Kai sitä nyt jotain on, kun osaa epäillä. Tänään epäilen Pohjois-Atlantin sotilasliitto Natoa. Eli kaivaan vanhan aiheen esiin. Yritän selventää omia ajatuksiani itselleni - ja mahdollisesti jollekulle muulle.

Selkäydinreaktioni on nato-vastainen, sen voin ihan avoimesti myöntää. Tunnetasolla ajatus tästä sotilasliitosta on negatiivinen. Mutta mitä oikeasti sitten ajattelee, tähän liittyvistä asioista, onkin jo vähän vaikeampaaa. Yritän vähän eritellä järjellä niitä tekijöitä, miksi epäilen Natoa ja Suomen liittymisen mielekkyyttä. Varsinaista jyrkkää kantaa en muuten ehkä nykyisin enää omaa.

Menneisyys. Kaikilla organisaatioilla on menneisyytensä - ei niistä koskaan pääse lopullisesti eroon. Vasemmistoliitto on kommunistien perillinen ja Nato kylmänsodan jäänne - faktoja molemmat. Mutta vaikuttaako historia kovin paljon nykytilaan?
Minusta tuntuu, että vaikuttaa. Nato ei ole sellaisellat perustanvanlaatuisella tavalla määritellyt itseään uudelleen, että se olisi täysin voinut muutta toiseksi. Sen olemus rakentui kuitenkin vuosikymmeniä viholliskuvan varaan, ei omasta itsestä käsin. Historian kanssa olisi syytä tehdä välit selviksi, mutta ainakaan toiminnallisesti mistään kovin vakavasta asiasta ei ole kysymys.

Turvatakuut. Edelleen epäilen, että Nato ei varsinaisesti pysty tarjoamaan turvatakuita esimerkiksi Suomelle. Tai siis varmasti pystyy, jos Suomeen kohdistuisi kahdenkeskinen sota tai sen uhka. Mutta en reaalisesti pysty kuvittelemaan sellaista tilannetta, jossa ei samaan aikaa uhkaa kohdistuisi muihin Naton jäsenmaihin ja resurssien tuotannon kannalta tärkeisiin maihin.
Totuus on kuitenkin se, että Suomi ei ole millään tavalla strategisesti tärkeä alue. Tilanteessa, missä ns. yleinen hälytys on päällä, Suomeen ei yksinkertaisesti riitä apujoukkoja. Kyse ei ole auttamishalukkuudesta, vaan resurssien kohdentamisesta tiettyihin paikkoihin. Lähi-Idän öljy tai Lontoon pankit suojellaan monta kertaa ennen kuin Karjalan metsien suojelu kiinnostaa ketään.

Sotilasliittoisuus. Mikä sanahirviö, mutta siinä on se pointti, että selässäni valuu kylmää hikeä ja harvat hiukseni nousevat aina pystyyn, kun meillä "keskustellaan" siitä, että natoon kuuluminen on perusteltua, koska päästään päättämään erinäisistä asioista. Siis poliittista päätösvaltaa perustellaan saatavan sotilasliittoon liittymällä. Anteeksi, mutta minusta aina ja kaikkialla sotilaallisen vallan pitää seurata poliittista. Järjestelmässä joka perustuu sotilaisiin, mutta nähdään poliittisen vallan käyttäjänä, on jotain vikaa.
Naton laajentuminen on ollut kuiteknin ensisijaisesti poliitinen projekti, ei sotilaallinen. Sotilasliiton käyttäminen politiikkaan on minusta epäilyttävää, vaikka aseita ei olekaan käytetty.

Väärä vaihtoehto. Nykyinen kehityssuunta, jossa nato - ja jossain määrin eu - vahvistuvat kriisinhallinnan välinenä ja yk heikentyy, on minusta surullinen. Vioista ja puutteistaan huolimatta YK on kuitenkin ainoa "kaikkien kerho", jossa kaikilla on yhtäläinen oikeus ja mahdollisuus osallistua päätöksentekoon (no ei ihan, tiedetään...). En pidä siitä, että yhdestä sotilasliitosta pitää kehittää kriisinhallinan kansainvälistä johtotähteä. Miksi niin pitää tehdä? Eikö sen energian voisi suunnata yhteisten järjestelmien tukemiseen? Mutta parempi tietysti, että kriisejä yritetään jotenkin hallita, kuin olla tekemättä mitään.

Yhdysvallat. Vaikka usa onkin naton suurin jäsen, sen suurempaa varsinaista päätösvaltaa sillä ei ole kuin muillakaan mailla. Pakko on kuitenkin huomioida se, että naton aseistus ja järjestelmät perustuvat käytännössä sen aseteollisuuden (ja armeijan) käyttämiin ja luomiin standerdeihin. Ja vielä toistaiseksi täytyy muistaa se, että ilman Yhdysvaltain ilmakuljetuskalustoa Nato ei kuljeta joukkoja yhtään mihinkään (kalustoa kun muilla ei ole)- eli viime kädessä päätös tehdään siellä.

Nämä tulivat nyt mieleen.

2 kommenttia:

Petri Mustakallio kirjoitti...

Joo...o. Nuo epäilysi ovat suurimmalta osin sellaisia, jotka tosiaan ovat _vain_ epäilyjä, samoin kuin päinvastaiset argumentit ovat _vain_ uskomuksia; siis esim. kysymys turvatakuiden uskottavuudesta. Eihän siihen voi sanoa ehdotonta totuutta, koska turvatakuiden sitovuutta ei ole käytännössä koeteltu. Voi myös argumentoida että se, ettei ole, johtuu juuri turvatakuista - niiden muodostamasta kynnyksestä hyökätä NATO-maahan.


Samoin kysymys on myös arvostuksista: miten Yhdysvaltoja arvostaa, näkeekö liittolaisuuden sen kanssa negatiivisessa vai positiivisessa valossa? Itse näen sen positiivisemmassa valossa kuin Petteri.

Entäs sitten YK? Voi perustellusti argumentoida, kuten Petteri että siellä on enemmän porukkaa päättämässä (tosin ei turvallisuusneuvostossa joka se keskeisin toimija on). Vasta-argumenttina voisi heittää, että siellä on aina jarruttajia heittämässä kapuloita rattaisiin kun jotakin konkreettista päätöstä yritetään saada aikaan. USA:n ja sen liittolaisten hyökkäys Irakiin Kuwaitin vapauttamiseksi on yksi harvoja tapauksia joissa YK:lta on saatu selkeä toimintamandaatti. Muutoin jarruttajina ovat olleet - omia intressejä suojellakseen - milloin Kiina, milloin USA, milloin Venäjä.

Petteri Oksa kirjoitti...

en sanonut mitään kielteistä usasta. Ongelma on se että yksi jäsen voi halutessaan dominoida toimia. Ei se että tuo liittolainen on usa.